VALKOPOSKIHANHI (Branta
leucopsis) kuuluu kirjohanhien (Branta) sukuun. Laji on yleisiä hanhiamme
pienempi, mustavalkea vesilintu, jonka posket ovat, paljon suuremmasta
kanadanhanhesta poiketen, laajalti valkeat.
 |
| Valkoposkihanhi |
Lajin luontainen ravinto koostuu pesimäaikana erilaisista tundran kasveista. Muuttomatkoilla syödään rantaniittyjen kasvillisuutta, lähinnä erilaisia heinälajeja, tai etsitään rantavedestä levää. Lajin pelloilla harjoittama laidunnus on aiheuttanut konflikteja viljelijäväestön kanssa kaikilla talvehtimisalueilla, sekä muuttoaikoina Norjassa ja Islannissa.
LEVINNEISYYS JA
RUNSAUS. Valkoposkihanhi on alun perin niin sanottu arktinen hanhi, joka
tavattiin meillä vain muuttomatkoilla, mutta 1970-luvun alusta lähtien laji on
yllättäen alkanut asuttaa Itämerta ja tällä hetkellä lajin kannat ovat meillä
paikoin jopa huolestuttavan runsaat, esimerkiksi pääkaupunkiseudullamme.
Valkoposkihanhi
on luonteeltaan hyvin seurallinen lintu, joka pesii neljällä erillisellä
alueella: Itä-Grönlannin rannikolla, Huippuvuorilla, Venäjän arktisella
tundralla 44. ja 61. pituuspiirin välissä, ja nykyään myös Itämerellä. Islannissa
pesii muutamia pareja ja Englannissa pesii villiintynyt kanta. Laji on altis
predaatiolle ja siksi se pesiikin löyhissä yhdyskunnissa naalivapailla alueilla
kuten jyrkänteillä tai pienillä luodoilla.
Talvella mainitut
kolme arktista populaatiota pysyvät erillään. Grönlannin linnut kerääntyvät
Skotlannin länsirannikolle ja Irlantiin. Välilaskupaikkana on mennen tullen
Islanti. Tämän kannan koko oli 1990-luvun puolivälissä 40,000 yksilöä. Huippuvuorten
populaatio talvehtii Britannian itärannikolla ja levähtää Norjan
Helgelandisssa. Tämän populaation kooksi arvioitiin 23,000 yksilöä. Venäjän
linnut talvehtivat Alankomaissa, jonne myös Itämeren linnut matkaavat. Itämeren
pesimäkanta on saanut alkunsa juuri näistä Itämerellä lepäilevistä Venäjälle
matkaavista hanhista. Tämän populaation kooksi arvioitiin 267,000 yksilöä. Kaikki
populaatiot ovat kasvaneet sitten 1970-luvun, mutta talvehtimisalueet ovat
pysyneet samoina. Erittäin kylminä talvina Alankomaiden linnut saattavat
siirtyä etelään Ranskaan asti.
Itämerellä
ensimmäinen pesintä todettiin Gotlannin rannikolla vuonna 1971. Vuonna 1979
kanta käsitti vain 15 pesivää paria. Vuonna 1988 paikalla pesi jo 950 paria ja
Keski-Ruotsiin ulottuvalla alueella oli ilmestynyt yhdeksän muuta pesäpaikkaa,
joiden kanta käsitti satakunta paria. Maamme ensipesintä varmistettiin Inkoon
saaristossa 1980-luvun alussa. Turussa ensipesintä todettiin vuonna 1985 ja
Helsingin ensimmäinen luonnonvarainen pesintä vuonna 1989. Vuonna 1995
maassamme pesi 32 paria. Viron kanta oli tuolloin 100 paria ja Ruotsin noin
2380 paria (vuonna 1994).
Valkoposkihanhen
päämuuttoreitti kulkee syksyllä maamme kaakkois- ja eteläpuolelta. Muuttoa
havaitaan yleisimmin vasta lokakuussa. Mikäli lokakuun alkupuolella
valkoposkihanhien päämuuttoaikaan ei matalapaineiden kulkusuunta ole suosiollinen,
joudutaan valkoposkihanhia turhaan odottamaan. Syksyllä 1991 nähtiin maassamme
108,000 muuttavaa valkoposkea ja todennäköiset valkoposket mukaan lukien
171,000 lintua. Yöllä muuttaneet ja muutoin havaitsematta jääneet mukaan lukien
määrä saattoi jopa nousta 200,000 yksilöön.
Vuonna 1987
muuttoreitit olivat poikkeavat ja mitä myöhemmäksi syksy kävi, sitä pohjoisempana
valkoposkihanhet menivät. Syynä saattoi olla Venäjällä vallinnut voimakas
korkeapaineen selänne, jonka ympärillä vaikuttaneet tuulet painoivat hanhia
normaaleja muuttoreittejä pohjoisemmaksi (Pöyhönen 1995). Keväällä suurimmat
päiväsummat ovat Suomenlahdella 60,000 yksilön luokkaa, Viipurissa jopa 72,000.
Kevätmuutto huipentuu toukokuun loppupuoliskolla.
Valkoposken
pesimäkanta Euroopassa on 48,000 paria (vuonna 1994). Kaikki arktisen
Venäjänkin linnut kerääntyvät talvehtimaan Euroopan alueelle. Näin Euroopan
talvikanta 440,000 yksilöä on samalla valkoposkihanhen maapallon kanta. Suomen
pesimäkanta (1994) on 400 paria.
ESIINTYMISHISTORIA
LAPISSA. Valkoposkihanhi on tavattu Lapin alueella jo 1800-luvun puolella. Ina.
Inarissa nähtiin 2 yksilöä 9.5.1841 ja tavattiin pari 16.6. samana vuonna.
seuraavan kerran laji havaittiin vasta 14.6.1968: Utsjoella 4 yksilöä. Uudempia
havaintoja Inarin Lapista on noin 130 yksilöstä vuodesta 1987 alkaen (ei
sisällä Sevettijärven useita muuttoparvia syksyllä 1988). 1970-luvulta on Lapin
sisämaasta vain tieto 10.7.1973 Inarin Näätämöjoelta. Ennen lajin rynnistystä
vuonna 1987 nähtiin vielä yksinäinen muuttaja Rovaniemellä 6.6.1981,
Sodankylässä 20.8.1984, Inarin Kaamasessa 1 yks. 1.5.1985, Pelkosenniemellä
25.5.1985 ja vuonna 1986 Sodankylässä. Vuonna 1987 tavattiin 24.10. – 30.10.
välisenä aikana 404 yksilöä, joiden lisäksi ilmoitettiin eri puolilta ”satoja”
yksilöitä.
Kemin
lintutieteellisen yhdistyksen alueella valkoposkihanhi mainitaan ensimmäisen
kerran 21.5.1973 Simon Maksniemessä. 1970-luvulla oli myös kaksi muuta
havaintoa: 25.5.1978 Simossa ja 8.10.1978 Keminmaan Laurilassa. Myös Kemin
alueella valkoposkihanhia alkoi esiintyä varsinaisesti vasta 1987 lähtien. Kemi-Tornion
alueelta nähtiin samana 20.10. – 13.11. välisenä aikana ainakin 1100 varmaa ja
1200 todennäköistä sepelhanhea.
Valkoposkihanhen ei Lintuatlaksen mukaan ole todettu vielä pesineen Lapin alueella.
HAVAINNOT VÄRRIÖN
LUONNONPUISTOSSA JA LÄHIALUEILLA. Valkoposkihanhi on havaittu Savukosken Kyörteislammella
25.5.1995 (32 lintua).
Värriön
luonnonpuiston alueella valkoposkihanhea ei ole tavattu.
Veli Pohjonen 