SILKKIUIKKU Podiceps cristatus
KUVAUS.
Silkkiuikku on suurin uikkumme, joka pesimäkaudella on helpoimmin tunnistettavissa punaruskean poskipartansa
perusteella. Ruumiin pituus on 46 – 61 cm ja paino 596 – 1490 g.
Silkkiuikku on
laajalle levinnyt laji. Sitä tavataan laajalti Euroopassa ja Aasiassa, mutta
pesivänä paikoin myös Afrikassa ja Australiassa. Suomessa lajia tavataan
pohjoisimpana maailmassa.
Pesimäympäristönä
silkkiuikku suosii järviä tai murtovesialtaita, joiden rantoja reunustaa vesikasvillisuus,
mutta laji vaatii myös paljon avovettä. Silkkiuikku voi myös hyödyntää ihmisen
muokkaamaa elinympäristöä, kuten sorakuoppia, kala-altaita jne. Trooppisessa Afrikassa silkkiuikun voi tavata
jopa 3000 metrin korkeudella m.p.y. Uudessa Seelannissa laji tavataan
alpiinisissa ja subalpiinisissa järvissä 1000 metrin korkeudelle saakka.
Talvella lajin tapaa rannikoilla, jokisuistoissa tai suurilla, jäättöminä
pysyvillä järvillä.
Ravintona
silkkiuikulla ovat kookkaanpuoleiset
kalat, jotka pituudeltaan voivat olla
22 cm ja paksuudeltaan 7,5 cm.
Ankeriaat voivat pituudeltaan olla vielä suurempia. Kalaravinto onkin monipuolista. Silkkiuikku voi syödä myös paljon hyönteisiä
ja muita vesiselkärangattomia eläimiä,
kuten äyriäisiä ja nilviäisiä.
Saalistus tapahtuu etupäässä sukeltamalla, useimmiten saalista takaa
ajamalla. Ravintoa voidaan myös etsiä
veden pinnalta tai ainoastaan pää veteen upotettuna. Tarhalintujen ravintotarpeeksi on saatu 150 –
250 g/päivä.
LEVINNEISYYS JA
RUNSAUS. Pohjoisessa silkkiuikku on muuttolintu. Pesinnän jälkeen linnut voivat kerääntyä
sulkimaan suurille järville tai tekoaltaille.
Sulkimisen jälkeen linnut etsiytyvät rannikolle, esimerkiksi 20,000
yksilöä Alankomaiden Ijselmeerille ja
20,000 Mustan meren Turkinpuoleiselle rannikolle. Keski-Euroopan ja Australian suurilla järvillä laji voi myös
talvehtia. Euraasian linnut voivat
ulottaa muuttomatkansa aina Senegalin ja Taiwanin korkeudelle asti etelässä.
Euroopan
pesiväksi kannaksi arvioitiin 1990-luvulla 270,000 – 320,000 paria (EBCC),
joiden lisäksi Venäjällä pesi arviolta
100,000 – 1 milj. paria. Suomessa
silkkiuikku on eteläinen laji, jonka nykykannaksi meillä arvioidaan 30,000 –
50,000 paria, talvikannaksi 10 – 50 yksilöä (Koskimies 2005).
Silkkiuikulla oli
1800-luvulla vakava laskukausi Euroopassa johtuen metsästyksestä ja höyhenten
kaupasta. Tämän jälkeen kanta on
runsastunut johtuen ilmaston lämpenemisestä ja vesien rehevöitymisestä, joka on
lisännyt saaliskantoja. Ensimmäisessä
lintuatlaksessamme silkkiuikun levinneisyys rajoittui suunnilleen Oulujoen
tasolle; Lapista oli vain niukalti havaintoja.
Lapin kanta on kuitenkin ollut selvästi runsastumassa.
ESIINTYMISHISTORA
LAPISSA.Vanhin tunnettu silkkiuikun havainto on Sallassa 1903 (Weckman/PLV). Silkkiuikku on
vakiinnuttamassa jalansijaansa Kemijärvelle koska 1990-luvulla todettiin
pesintäyritykset Kuumalammella ja Emäntäkoululla (K. Uino/J.) Matero) ja
15.–23.9.1997 tavattiin aikuinen lintu Kemijärven Suorosaarella (J. Matero).
Kemijärven kannaksi arvioitiin 5 paria (J. Matero). Vuonna 1998 silkkiuikku
tavattiin Kemijärvellä kolmesti 21.5.–3.6. välisenä aikana (J. Matero).
Vuosina 1973 –
1982 pesintä varmistettiin Pellon Paamajärveltä
vuosina 1978 – 1979 ja
Pellonjärveltä vuonna 1982. Pesimäaikaisia havaintoja tehtiin Rovaniemen
Kuolajoelta ja Meltauksesta sekä Ranuan Roosinginjärveltä. Kevätmuutolla laji oli säännöllinen
Rovaniemellä ja Pellossa, syysmuutolla vähälukuinen Pellossa ja Rovaniemellä, pohjoisin havainto on Sodankylän Kelujärveltä
23.8.1981.
Vuosina 1983 –
1989 silkkiuikku tuntuu runsastuneen.
Laji oli kevätmuutolla säännöllinen Lapin eteläosissa. Varmimmat tapaamispaikat olivat Pellon
Pellonjärvi ja Paamajärvi, sekä Ranuan Portimojärvi vuosina 1985 – 1987. Pohjoisia havaintoja tehtiin Sodankylän
Porttipahdalla vuonna 1983 ja Kitisellä vuosina 1985 – 1986. Syysmuutolla laji oli edelleenkin selvästi
harvinaisempi. Havaintoja ilmoitettiin ainoastaan Sodankylästä vuodelta 1983,
Pellosta vuodelta 1985 ja Rovaniemeltä vuodelta 1987. Pesintä varmistettiin seitsemällä
paikalla: Kittilän Kiistalassa vuonna
1983, Pellon Pellonjärvellä vuonna 1983 ja Paamajärvellä vuosina 1984 ja 1989,
Ylitornion Kainnunkylän saaristossa vuonna 1984, Rovaniemen Tapionkylän
Norvajoella vuonna 1986, Muurolassa vuonna 1988 ja Niskanperässä vuonna 1988. Itä-Lapin ensimmäiset havaittiin vuoden 1903
”luultavasti” Sallassa (PLV) jälkeen
tehtiin vuosina 1986 – 1988 (yksilöity havainto Savukosken Ainijärvellä
kesäkuussa 1987).
Vuosina 1990 –
1995 lajista ilmoitettiin 12 havaintoa, yhteensä 34 yksilöstä. Kolmea tapausta lukuun ottamatta havainnot
ajoittuivat touko- kesäkuulle.
Havaintopaikkoja olivat Ranuan Kuhajärvi, Ylitornion Portimojärvi (kaksi poikuetta
vuonna 1993) ja Meltosjärvi, Pellon Orajärvi ja Rovaniemen Muurolan allas,
Niskanperä, Kivijärvi ja Ounasjoen suisto.
Vuonna 2000
esiintyminen luonnehdittiin ”runsaaksi”.
Laji pesi Rovaniemen Harjunlammella ja nähtiin Kuolanjokisuistossa. Silkkiuikkuja tavattiin myös Ylitornion
Portimojärvellä ja Ranuan Kuhajärvellä.
Sodankylässä tehtiin paljon silkkiuikkuhavaintoja: Ilmakkijärvellä,
Peurasuvannossa ja Kuritun altaalla (enimmillään 7 yks.)). Inarissa laji tavattiin Kaamasjoen
suistossa 21.6.
Vuonna 2005
tehtiin pesimäaikaisia havaintoja tai nähtiin syksyisin poikasia Kemijärven
silloilla, Rovaniemen Niskanperässä ja
Harjulammella, Sodankylän Kelukoskella, Inarin Inarinjärvellä ja Pellon Orajärvellä.
Itä-Lapista on
vuosien 1986 – 1988 jälkeen todettu pesintäyritykset vuonna 1997 Kemijärven
Kuumalammella ja Emäntäkoululla sekä tavattu syksyinen lintu
Suorosaarella. Vuonna 1987 Kemijärven
pesimäkannaksi arvioitiin 5 paria.
Inarin Lapista ainoat 1900-luvun havainnot tehtiin Ivalojoen suulla
toukokuussa 1988 ja 1992.
Näyttää siltä,
että silkkiuikku alkoi runsastua Lapin sisämaassa 1980-luvun puolivälissä ja
2000-luvun alussa kanta oli jo melko vahva.
Silkkiuikkua
tavataan pesivänä Euraasian lisäksi Afrikassa ja Australiassa. Euroopan
kannaksi arvioidaan 270,000–320,000 paria (Venäjällä lisäksi 100,000–1 milj.
paria); laji pesii Euroopassa 32 maassa (EBCC). Suomessa silkkiuikku on
selvästi eteläinen laji, jonka runsaudeksi on arvioitu 40,000–60,000 paria
(MPL), kanta on Länsi-Euroopan suurin (EBCC). Talvikannaksemme arvioidaan 10–50
yksilöä (Koskimies 1993). Atlaksen mukaan valtaosa linnuista tavataan Oulujoen
eteläpuolella, Lapista on hyvin vähän havaintoja. Lapin kanta on kuitenkin
selvästi runsastumassa (Jokimäki 1992). Finnmarkissa lajia ei toistaiseksi ole
tavattu (Wikan & Frantzen 1984), ei liioin Lapin luonnon¬suojelualueella
(Semenov-Tjan-Shanskij & Giljazov 1991). Silkkiuikku suosii
runsasra¬vinteisia järviä ja merenlahtia.
HAVAINNOT VÄRRIÖN
LUONNONPUISTOSSA JA LÄHIALUEILLA. Savukosken
Ainijärvellä tavattiin 2 yksilöä 15.6.1987 (J. Mäkelä). Tiedossamme on lisäksi
kaksi kevätmuuttohavaintoa Itä-Lapista: 21.5.1986 ja 17.5.1988 (T.
Leino/Koillis-Lappi).
Värriön
luonnonpuiston alueella silkkiuikkua ei ole havaittu.
*****
vp / 4.1.2009 klo 7:49
Veli Pohjonen 