RIEKKO (Lagopus lagopus, Willow ptarmigan , myös Willow grouse) on väritykseltään hyvin sopeutunut ympäristön vaihteluihin: talvinen riekko on yleisväriltään valkea, keväinen punaruskean ja valkean kirjavoima (kuten lumesta vapautuva maisemakin) ja kesäinen punaruskea. Riekko on jonkin verran kiirunaa suurempi, mutta koko ei yleensä riitä määritysperusteeksi. Nokka kuitenkin on riekolla selvästi kiirunaa paksumpi. Riekon pituus on 40 cm, koiraat painavat 620 g, naaraat 590 g. Alalajeja riekolla on nykyään 19.
 |
| Kuva 1. Riekko Värriön luonnonpuistossa (kuva Teuvo Hietajärvi) |
Riekon elinympäristönä on yleensä arktinen tundra, mutta vuoristoseuduilla levinneisyys on selvästi eteläisempi. Laji asuttaa myös havumetsävyöhykkeen aukkopaikkoja, soita ym. Se suosii matalalla sijaitsevia, kosteahkoja alueita, joita luonnehtivat pajut ja vaivaiskoivut, marjaiset varvut, sammaleet, ruohot ja kukat. Sen sijaan jyrkkiä rinteitä samoin kuin kivikkoista tai jäkäläpeitteistä tundraa laji karttaa (nämä ovat kiirunan valtakuntaa).
Koirasriekko suosii kasvillisuutta, joka ei yllä silmän korkeudelle asti, sekä ympäristöä korkeampia tähystyspaikkoja, kuten kiviä, puita tai mättäitä, joilla kelpaa
soida. Talvella riekko suosii puronvarsia, joissa on tiheää pajukkoa, mutta lajin tapaa myös tunturikoivun vyöhykkeessä.
Paju on saatavilla ollessaan riekon suosikkiravintoa varsinkin talvella, jolloin esimerkiksi Alaskassa 94 % ravinnosta koostuu pajun oksista ja silmuista, mutta Skandinaviassa koivu voi paikoin vallita talviravinnossa. Mustikan suvun
varpulajit Vaccinium ovat Newfoundlandissa tärkeällä sijalla talvisin ja kanerva on nummiriekon perusravintoa ympäri vuoden Britanniassa. Keväällä riekot käyvät ahnaasti varhaisvihannan kimppuun ja sekä kesällä että syksyllä
marjat ovat tärkeällä sijalla ravinnossa. Selkärangattomat eläimet ovat lähinnä vain pienten poikasten ravintoa.
LEVINNEISYYS JA
RUNSAUS. Riekon levinneisyys on Grönlantia ja Islantia lukuun ottamatta sirkumpolaarinen. Yleensä laji viihtyy subarktisella vyöhykkeellä, mutta sekä Pohjois-Amerikassa että Itä-Siperiassa myös itse arktisella vyöhykkeellä. Lajin
levinneisyyden eteläraja ulottuu kaikkialla havumetsävyöhykkeelle asti, Siperiassa aina metsäaroille saakka. Länsi-Euroopan kannaksi arvioidaan tällä
hetkellä 1,0 – 1,6 miljoonaa paria, joista suurin osa on Brittein saarten alalajia nummiriekko L. l. scoticus. Venäjällä laji on runsas. Vuotuiseksi riistasaaliiksi on arvioitu 8 miljoonaa yksilöä, joista Euroopan puolella 2 miljoonaa. Baltian
maissa laji on taantuva.
Riekon levinneisyys on Grönlantia ja Islantia lukuun ottamatta sirkumpolaarinen. Yleensä laji viihtyy subarktisella vyöhykkeellä, mutta sekä Pohjois-Amerikassa että Itä-Siperiassa myös itse arktisella vyöhykkeellä. Lajin levinneisyyden eteläraja ulottuu kaikkialla havumetsävyöhykkeelle asti, Siperiassa aina
metsäaroille saakka. Euroopan kannaksi arvioidaan 1,0–1,6 miljoonaa paria (9 maassa), jonka lisäksi Venäjällä pesii 0,1–6,0 miljoonaa paria. (EBCC; jompikumpi Venäjän luvuista ilmeisesti virheellinen, näin suuri haarukka on epärealistinen). Suomessa riekkoa tavataan lähes koko maassa, eteläosia lukuun ottamatta. Yhtenäisen
levinneisyysalueen raja kulkee nykyisellään 62. leveyspiirin tienoilla, joskin paikallisia kantoja tavataan etelämpänäkin (Atlas). Suomen pesiväksi kannaksi arvioidaan
50 000–120 000 paria (MPL), talvikannaksi 150 000–400 000 yksilöä (Koskimies 1993). Finnmarkin alueella Norjassa riekko esiintyy aina rannikolle saakka (Gjershaug ym. 1994). Muurmannin alueella on noin 217 000 lintua (Semenov-Tjan-Shanskij & Giljazov 1991).
Meillä Suomessa riekkoa tavataan lähes koko maassa. Yhtenäisen levinneisyyden raja kulkee nykyisin 62. leveyspiirin tienoilla, joskin paikallisia kantoja tavataan
etelämpänäkin. Nämä eteläiset kannat ovat yleensä ilmaston lämmetessä taantuneet, mutta ilmaston taas viiletessä elpyneet. Tällä hetkellä tilanne lienee kuitenkin se, että eteläiset elinympäristöt ovat riekon kannalta melko
lailla tuhoutuneet, eikä mahdollinen ilmaston viileneminen toisi riekkoja enää takaisin. Maamme kannaksi arvioidaan nykyään 60,000 – 150,000 paria, talvikannaksi 250,000 – 800,000 yksilöä.
Riekko on pääsääntöisesti paikkalintu etenkin Fennoskandiassa ja Brittein saarilla, jossa muuttoa esiintyy lähinnä vain korkeussuunnassa. Muualla riekot ovat lähinnä
osittaismuuttajia. Pohjois-Siperiassa muuttomatkaa lähimetsiin voi kertyä 200 – 300 km. Pohjois-Amerikassa riekot voivat saavuttaa Pohjois-Minnesotan tai
Etelä-Dakotan. Naaraat muuttavat koiraita pitemmälle.
Riekko on merkittävä riistalintu: Venäjällä saaliiksi on arvioitu noin 8 miljoonaa yksilöä, Pohjois-Amerikassa noin 0,3 miljoonaa. Britanniassa pyydettiin enimmillään 2,5 miljoonaa
lintua 1900-luvun alussa, 1990-luvulla 260,000 – 600,000. Vuonna 2005 maamme riekkosaalis oli 102,900 lintua. Laji kestää kuitenkin melkoisen metsästyspaineen.
Birdlife-tietokannasta ja muista lähteistä johdetut kanta-arviot riekolle ovat:
| Koko maapallon kanta | 37 milj. yksilöä |
| Euroopan pesimäkanta | ??? paria |
| Euroopan talvikanta | ??? milj. yksilöä |
| Suomen pesimäkanta | 250,000 paria |
| Suomen talvikanta | 1.1 milj. yksilöä |
| Lapin pesimäkanta | ?? paria |
| Lapin talvikanta | ??? yksilöä |
| Värriön pesimäkanta | 38 paria |
| Värriön talvikanta | 190 yksilöä |
ESIINTYMISHISTORIA
LAPISSA. Von Willebrandin (Finnilä) mukaan riekko ei Sallassa ollut niin yleinen kuin näillä suorikkailla seuduilla voisi olettaa. Finnilä kuitenkin tapasi lajin melko yleisenä havumetsäalueella. Pohjois-Sallan tunturialueilla
riekko oli runsas. Sodankylässä riekko oli runsain metsäkanalintu. Weckmanin keräämien tietojen mukaan riekolla oli alueella suurvaellus vuoden 1860 seutuvilla, samoin kuin syystalvella 1902 (Merikallio). Merikallio itse tapasi riekon useita kertoja. Tätä ennen oli metsälintuja saatu “harvinaisen runsaasti” saaliiksi talvikausina 1815–1817 Kemin rovastikunnassa, esimerkiksi tammikuussa 1815 yläpitäjissä oli saatu 400–500 “muuta lintua” ansoilla
pihapiirissä (Heinänen 1993, s.80). P. Suomalainen havaitsi yhden poikueen sekä 1935 että 1937 Sallassa, Lumiala ja H. Suomalainen tapasivat lajin kesällä 1938 yhteensä 15 kertaa (joista 5 poikuetta). Merikallion (1958) mukaan keskimääräiset riekko-tiheydet olivat Metsä-Lapissa 0,8 paria/km², Peräpohjolassa 0,3 paria/km².
Riekkoa tavataan nykyään koko Lapin läänissä. Vuonna 2006 oli riistakolmiolaskentojen mukaan läänin syksyinen riekkotiheys 2,7 yks./km² metsämaata, kun koko maan keskiarvo oli 0,9. Suurimmat tiheydet löytyvät Suomen pään alueelta. Kanta tuntui voimistuvan Sodankylän korkeudelta pohjoiseen painottuen enemmän läänin itäosiin.
Atlaksen mukaan riekko on levinnyt tasaisesti läpi alueen, puuttuvat havaintopisteet johtuvat ensisijaisesti puutteellisesta retkeilystä eivätkä riekkojen puuttumisesta.
Ensimmäisessä atlaksessa asuttuja ruutuja oli 128, toisessa 104. Asutus-prosentit etelästä pohjoiseen olivat 1970-luvulla 88, 58 ja 46, 1980-luvulla 42, 59 ja 63. Vuosina 1985–1987 pääsaran perusteella riekkotiheydeksi saatiin 65 paria/atlasruutu, tutkimussaran perusteella 88 paria/atlasruutu. Vuosina 1989–1993 vastaava luku oli 66 paria/atlasruutu (tutkimussaralla). Tämän perusteella Itä-Lapissa pesii 11 000–15 000 paria riekkoja. Oulangan alueella riekkotiheydeksi saivat Rajasärkkä ym. (1995) 0,2
paria/km². Urho Kekkosen kansallispuistossa 0,5 paria/km² (Rajasärkkä 1995). Vuotoksen alueen riekkotiheys oli 1,56 paria/km² (Pessa ym. 1995).
Riekko on Lapissa paikkalintu, eikä mainittavaa liikehdintää ole alueella todettu. Joitakin vanhoja havaintoja Itä-Lappiin suuntautuneista vaelluksista on (ks. yllä), mutta nykyhavaintojen valossa ne eivät näytä säännöllisiltä. Syyslaskennassa riekkotiheydet olivat 2,27, talvilaskennassa 5,21 ja kevätlaskennassa 3,63 yks./10 km.
HAVAINNOT VÄRRIÖN LUONNONPUISTOSSA JA LÄHIALUEILLA. Värriön luonnonpuisto on tyypillistä riekon elinseutua niin, että osa riekoista pesii kesällä alueen vaihtelevassa soiden, metsien ja tunturien kirjomassa luonnossa. Osa Värriön talviriekkoja pesii kesäisin tunturiylänköä ympäröivällä, alavammilla suomailla, mutta näitä riekkoja vaeltaa talvikaudeksi Värriötuntureiden koivuvaltaisille rinteille.
 |
| Kuva 2. Riekon jälkihavainnot Värriön pitkällä lumilinjalla 1968-2008. |
Värriön tutkimusaseman piste- ja sarkalaskennoissa riekko on havaittu vuosina 1989-2008 yhteensä 21 kertaa. Siitä johdettu riekon reviirien (parien) keskimäärä luonnonpuiston alueella on yhteensä 38 (paria). Talvikanta on keskimäärin 190 yksilöä.
Pitkällä lumilinjalla, vuosina 1968-2008, riekon jälkivana on laskettu yhteensä 6742 kertaa. Havainnot kertovat riekolle tyypillisen jyrkän kannanvaihtelun. Kohtalaisen pitkän aikasarjan (41 vuotta) perusteella voi silti nähdä, että jälkivanoista laskien Värriön luonnonpuiston riekkokanta on pitkäaikaisessa nousussa, ja nousu on tilastotieteellisesti merkitsevä (yli 99 prosentin merkitsevyydellä). Myös riekkokantojen elpyminen 1960- ja 1970-luvun matalalta tasoltaan on vahva osoitus Värriön luonnonpuiston suojelun vaikutuksesta.
VIITTEET:
Pulliainen, E. 1978a: Behaviour of a Willow Grouse Lagopus l. lagopus at the nest. – Ornis Fennica 55: 141–148.
Pulliainen, E. 1982: Differences in the breeding, foraging and wintering strategies between the capercaillie (Tetrao urogallus L.) and willow grouse (Lagopus l. lagopus
L.) and their ecological and conservational importance. – In: Kempf, C. (ed.) Proceedings of the international Capercaillie Col-loquium 1981: 46–60.
Pulliainen, E. 1985: Incubation capability and clutch size of the Willow Grouse Lagopus lagopus. – Ornis Fennica 62: 172.
Pulliainen, E. & Tunkkari, P.S. 1991: Responses by the capercaillie Tetrao urogallus, and the willow grouse Lagopus lagopus, to the green matter available in early spring. – Holarct. Ecol. 14: 156–160.
*****
Teksti Lennart Saari ja Veli Pohjonen 18.9.2007, 1. päivitys 24.1.2009 (Veli Pohjonen), 2. päivitys 9.10.2020.
Veli Pohjonen 