Keltavästäräkki (Motacilla flava), sen esiintyminen Suomen Lapissa ja Värriön luonnonpuistossa

KELTAVÄSTÄRÄKKI
(Motacilla flava, Yellow wagtail ) on Lapin soiden tunnusomaisimpia lintuja.
Kesäinen koiras on vatsapuoleltaan kirkkaan keltainen, selkäpuolelta
vihertävämpi ja tummempi; pää on yleensä pohjoisella thunbergi-alalajilla
(pohjankeltavästäräkki) tumma. Naaraat ja nuoret linnut ovat hailakamman
värisiä, harmahtavan kellanvihreitä. Hyvä tuntomerkki kaikissa puvuissa on
kuitenkin lajin vsiy-ääni. Keltavästäräkin systematiikka on kuitenkin varsin
sekava ja monimutkainen, tällä hetkellä hyväksyttyjä alalajeja on peräti 17,
joista osaa saatetaan tulevaisuudessa pitää omina lajeinaan.

Keltavästäräkin
ruumiin pituus on 17 cm, paino koiraalla 19 g, naaraalla vastaavasti 17 g,
mutta paino vaihtelee suuresti ajallisesti, paikallisesti ja päivän mittaan. Maantieteellisestä
sijainnista riippuen pesyeitä on vuodessa 1 – 2. Keltavästäräkki on
yksiavioinen reviirilintu. Munia on yleisimmin 4 – 6, haudonta-aika 11 – 13 vrk
ja pesäpoikasaika 10 – 14 vrk.

Kuva 1. Keltavästäräkki
(kuva
Wikipedia Commons )

Ravintona on suuri
määrä sekä maa- että vesiselkärangattomia eläimiä, jonkin verran myös siemenet.
Laji syö mm. kärpäsiä, kovakuoriaisia, heinäsirkkoja, perhosia, termiittejä,
muurahaisia ja äyriäisiä. Joskus sudenkorennot ovat keskeisellä sijalla
ravinnossa. Afrikassa 3 – 5 mm:n pituiset kovakuoriaiset ovat ravinnossa
vallitsevia. Marjat kelpaavat myös jossain määrin. Keltavästäräkki hyödyntää
karjan ja muiden isojen nisäkkäiden esille ”potkimaa”
hyönteisravintoa.

Keltavästäräkki
suosii erilaisia kosteita tai vetisiä elinympäristöjä, joissa kasvaa matalaa
kasvillisuutta, kuten kosteita niittyjä, soita, kosteita aroja tai
ruohotundraa, levinneisyysalueen pohjoisosissa myös hakkuuaukeita ja
taimikoita. Lapissa tyypillisimpiä pesäpaikkoja ovat aapasoiden jänteet.
Mielenkiintoista kuitenkin on, että heti poikasten lähdettyä pesästä tyhjenevät
avosuot keltavästäräkeistä. Muuttoaikoina keltavästäräkit suosivat samanlaisia
elinympäristöjä – etenkin laitumia ja kosteita niittyjä sekä hyvin usein suurten
kasvinsyöjänisäkkäiden seuraa, meillä varsinkin lehmien. Keltavästäräkki yöpyy
mielellään ruovikoissa. Maamme pohjoinen alalaji thunbergi on etupäässä soiden
lintu, maamme eteläosien nimialalaji flava taas suosii kosteita rantaniittyjä.
Viimeksi mainittu alalaji on meillä vahvasti taantunut. Keltavästäräkki suosii
etupäässä alavia maita, siis alle 1000 m m.p.y., mutta Kaukasuksella lajin voi
tavata jopa 2500 metrissä ja etelämpänä laji voi pesiä jopa 3600 – 4500
metrissä (Lahdakissa).


LEVINNEISYYS JA
RUNSAUS.
Keltavästäräkin levinneisyysalue on varsin laaja kattaen suurimman
osan palearktista aluetta, sekä Alaskan. Lähes kaikki kannat ovat
muuttolintuja. Paikoin Pohjois-Afrikassa laji kuitenkin on paikkalintu, mm.
Egyptissä. Läntiset kannat talvehtivat Afrikassa Saharan eteläpuolella. Itäiset
populaatiot talvehtivat Etelä-Aasiassa, jotkut jopa Australiassa asti.
Syysmuutto kestää elokuusta lokakuuhun, joskin maassamme nähdään enää hyvin
harvoja yksilöitä enää lokakuussa. Paluumuutto trooppisilta alueilta alkaa
helmikuussa, mutta maahamme laji saapuu yleensä vasta vapun tietämissä, Lappiin
vielä myöhemmin. Keltavästäräkki on päivämuuttaja, joka muuttaa suurissa
parvissa.

Finnmarkin alueella
keltavästäräkki on sisämaassa yleinen, rannikoilla laji pesii jo harvemmin
(Gjershaug ym. 1994). Kuolan niemimaalla keltavästäräkki on yleinen, joskaan
laji ei pesi siellä laakealla tundralla (Semenov-Tjan-Shanskij & Giljazov
1991).

Suomessa keltavästäräkki
esiintyy koko maassa (Atlas), Peräpohjolassa ja Metsä-Lapissa tiheydet ovat
Merikallion (1958) mukaan 1,4 ja 1,2 paria/km². Keltavästäräkki on Väisäsen
(1983) laskentatulosten mukaan runsastunut Pohjois-Suomessa 1940-luvulta
lähtien (indeksit 1941–1949, 1952–1963 ja 1973–1977 43, 35 ja 100; n=1033
paria). Euroopan kannaksi arvioidaan 4,0–5,3 milj. paria (32 maassa), johon on
lisättävä Venäjän 1–10 milj. paria (EBCC).

Euroopan pesiväksi kannaksi arvioidaan yli 7 milj. pesivää
paria, suurimmassa yöpymisparvessa Nigeriassa on havaittu yli 50 000 yksilöä.
Euroopan kannat taantuivat 1970- luvulta 1990-luvulle. Syynä on pidetty
maatalouden tehostumista, varsinkin kuivatuksia. Pohjoisessa laji lienee
hyötynyt metsänhakkuista. Koko maailman kannasta on julkaistu arvio 5 – 50
milj. yksilöä, joka siis ei ole kovin tarkka, ja Euroopankin kanta ylittää
reippaasti minimiarvion.

Suomen kannaksi
arvioidaan 300 000 – 500 000 pesivää paria eikä lajia tavata meillä talvella.
Itä-Lapissa keltavästäräkin tutkimussarkatiheydeksi saatiin 1980-luvulla 11,7
paria neliökilometrillä. Tämä vastaa vajaata 1200 paria atlasruudulla (100 neliökilometriä)
ja tällä tiheydellä Lapin (100 000 neliökilometriä) kannaksi saadaan peräti 1,2
milj. paria, selvästi yli maamme kokonaiskannan. Vaikkakin Itä-Lappi voi olla
keskimäärin edullisempaa maastoa keltavästäräkille kuin koko Lappi tuntuu ero arvioissa
aika huikealta. Valtakunnalliseksi atlasruututiheydeksi esitetään 121
paria/atlasruutu, eli kutakuinkin kymmenettä osaa Itä-Lapin kannasta. Itä-Lapin
linjalaskennoissa keltavästäräkki oli kolmanneksi runsain laji järripeipon ja
pajulinnun jälkeen. Asutuissa atlasruuduissa sija oli viides.


Birdlife
-tietokannasta ja muista lähteistä johdetut kanta-arviot keltavästäräkille ovat:

 

 Koko maapallon kanta  59 milj. yksilöä
 Euroopan pesimäkanta  11 milj. paria
 Euroopan talvikanta  ?? milj. yksilöä
 Suomen pesimäkanta  400,000 paria
 Suomen talvikanta  0 yksilöä
 Lapin pesimäkanta  ??? paria
 Lapin talvikanta  0 yksilöä
 Värriön pesimäkanta  282 paria
 Värriön talvikanta  0 yksilöä

 

ESIINTYMISHISTORIA
LAPISSA.
Keltavästäräkki kuuluu Lapin peruslinnustoon ja on ollut siellä yleinen
niin kauan kuin sitä lintuhistoriamme valossa on ollut mahdollista seurata. Enwald
tapasi keltavästäräkkejä Nuorttijärvellä, Kuolajärvellä ja Tuntsassa
heinäkuussa vuosina 1882–1883. Finnilän mukaan keltavästäräkki oli yleinen
Sodankylässä vuonna 1913 ja Sundmanin mukaan keltavästäräkki oli yleinen
Sodankylän Moskuvaarassa toukokuun loppupuolella 1883. Sallassa keltavästäräkki
oli Finnilän mukaan vuonna 1914 yleinen laajoilla rantojen saraniityillä ja
soilla Kuolajärven kirkon-kylässä. Merikallion mukaan keltavästäräkki pesi
vuonna 1917 kaikkialla Oulangan alueella; samoin totesi P. Suomalainen sen
yleiseksi alueen viljelysmailla ja pensaikkoisilla niityillä. Lumialalla ja H.
Suomalaisella oli kesältä 1938 noin 20 havaintoa Pohjois-Sallasta. Pohjolan
lintujen mukaan keltavästäräkki on pesivänä yleinen koko maassa, mutta
painopiste on pohjoisessa.

Nykyisin keltavästäräkki
kuuluu Itä-Lapin yleisimpiin lintuihin. Atlas-kartoituksessa 1970-luvulla
keltavästäräkki tavattiin 142 ruudussa, 1980-luvulla 136 ruudussa.
Asutusprosentit etelästä pohjoiseen olivat 1970-luvulla 69, 78 ja 71,
1980-luvulla 61, 75 ja 76. Laji on siis levittäytynyt tasaisesti yli alueen.
Vuosina 1985–1987 tutkimussarkatiheydeksi saatiin 11,67 paria/km² (pääsaralta
9,52 paria/km²), vuosina 1989–1993 tutkimussaralta 7,27 paria/km², mutta
laskennat keskittyivät tuolloin enemmän metsäisiin biotooppeihin. Vuosien
1985–1987 tutkimussarkatiheydet merkitsisivät jo noin 200 000 paria Itä-Lapin
kunnille. Oulangan alueen tiheydeksi ilmoittavat Rajasärkkä ym. (1995) 4,2
paria/km², Urho Kekkosen kansallispuiston vastaavasti 2,2 paria/km² (Rajasärkkä
1995). Itäkairan koealoilla kesällä 1971 saatiin keltavästäräkkitiheydeksi
peräti 15,7 paria/km² (431 ha; metsät: suot: tunturit 7: 2: 1 koealaa), mutta
tiheyttä nostavat Kemijokivarren erinomaiset keltavästäräkkisuot (Saari 1973).
Vuotoksen alueen tiheys oli vuonna 1994 30,5 paria/km² (Pessa ym.1995).

HAVAINNOT VÄRRIÖN
LUONNONPUISTOSSA JA LÄHIALUEILLA.
Värriön luonnonpuistossa keltavästäräkki on
runsaudessa kahdeksas edellään pajulintu, järripeippo, urpiainen, vihervarpunen,
niittykirvinen, punakylkirastas ja leppälintu. Piste- ja sarkalaskennoista,
vuosilta 1989-2008 johdettu arvio luonnonpuiston pesivästä keskikannasta on 282
paria.

Kuva 2. Keltavästäräkin vuosihavainnot Värriön luonnonpuiston
pistelaskentalinjoilla. 

 

Värriön
tutkimusaseman kolmella pistelaskentalinjalla keltavästäräkistä on saatu
vuosina 1985-2008 keskimäärin 7 havaintoa vuodessa. Määrä on vaihdellut välillä
1 – 22  havintoa vuodessa. Vaihtelu on
satunnaista, ja keltavästäräkin kanta on sen mukaan vakaa.

Tutkimusaseman
kortistossa on tiedot 61 keltavästäräkin pesinnästä (joista 14 Lokan altaalta).
Pesät sijaitsivat maassa, yleensä mättään kupeessa tai suon jänteellä.

Muninta pesissä
alkoi 30.5.–6.7. välisenä aikana, mediaani 8.6. (n=36); pois lukien Lokan
altaan pesät 4.6.–6.7., mediaani 9.6. (n=25). Pesissä oli keskimäärin 5,73 ±
0,98 (n=33) munaa. Onnistuneista pesistä lähti lentoon 4,65 ± 1,50 (n=17),
kaikista pesistä 3,29 ± 2,49 (n=24) poikasta. Pesistä ryöstettiin viisi (27
munaa tai poikasta) ja hylättiin kaksi (11 munaa). Onnistuneissa pesissä löytyi
viisi kuoriutumatonta munaa, katosi 13 munaa tai poikasta ja yksi poikanen
löytyi kuolleena pesästä. Täten yhteensä vähintään 57 munaa tai poikasta
tuhoutui ennen pesästä lähtöä. Kun pesistä laskettiin yhteensä 312 munaa tai
poikasta, saadaan tappioiksi 18,3 %. Luku on luonnollisesti aliarvio, koska
kaikkia pesiä ei seurattu muninnan alusta poikasten lähtöön. Mayfieldin (1975)
menetelmällä saadaan luotettavampi kuva tappioista. Pesiä (n=39) tarkkailtiin
yhteensä 481 vrk:n ajan haudonta- ja pesäpoikasvaiheessa. Tänä aikana tuhoutui
seitsemän pesää. Päivittäiseksi säilyvyydeksi saatiin täten 0,985 ja
yhteenlasketulle 21 vuorokauden haudonta- ja pesäpoikasajan säilyvyydeksi 73,5
%. Haudonta-aikana tuhoutui viisi pesää 250 vuorokaudessa (n=34 pesää).
Säilyvyydeksi saatiin siten 0,980. Pesäpoikas-aikana tuhoutui kaksi pesää 231
vrk:ssa, jolloin päivittäiseksi säilyvyydeksi saatiin 0,991 (n=33).
Neljästätoista pesästä tunnetaan sekä munamäärä että lentokykyisten poikasten
määrä. Näistä pesistä 78 munaa tuotti 74 poikasta (94,5 %) ja 65 poikasta
selvisi lentoon (83,3 %). Koko haudonta- ja pesäpoikasajan yli selvisi siten
61,2 % (0,735 x 0,833) munituista munista. Haudonta-aika oli keltavästäräkillä
kahdesti 11 ja kahdesti vähintään 11 vrk, pesäpoikasaika vaihteli välillä 8–11
vrk; keskimäärin 9,6 ± 0,8 vrk (n=12).

*****

Teksti Veli Pohjonen ja Lennart Saari 10.11.2008, päivitys 25.1.2009

Mainokset