PUNAKYLKIRASTAS (Turdus iliacus , Redwing ) on Lapin runsaslukuisimpia pesimälintuja. Se on pienikokoinen
rastas, jonka tunnistaa mm. valkeasta silmäkulman juovasta sekä punaisista
kyljistä ja kainaloista. Laulu on tunnusomainen säe, joka vaihtelee maantieteellisesti
paljon, mutta joka päättyy tyypilliseen särinään. Varoitus on
räkättirastasmainen, mutta nopeampi räksätys. Punakylkirastaan ruumiin pituus
on 22 cm ja paino 63 g.
 |
| Kuva 1. Punakylkirastas Varrion luonnonpuistossa. Tunnusomaiset punaiset kyljet ja valkoiset silmajuovat erottuvat. Taustalla mustaluppoa (Bryoria fuscescens) kuusessa. Kuva Veli Pohjonen. |
Punakylkirastas
pesii mielellään aukkoisissa metsissä alavilla mailla, mutta suosien
metsäsukkession keskivaiheita, mielellään joenvarsilla tai jokien
tulvaniityillä. Laji pesii myös lehti- ja sekametsien reunoissa,
luonnontilaisen metsän aukkokohdissa, nuorissa talousmetsissä, tundran
pajukoissa ja koivikoissa sekä puistoissa että puutarhoissa. Punakylkirastas
talvehtii avoimissa metsissä, puutarhoissa tai pensaikoissa, missä marjaisia
varpuja ja ruohoja on lähellä toisiaan. Punakylkirastas voi talvehtia myös
leikkikentillä ja puistoissa kuitenkin lähellä pensaikkoja, mutta myös
sänkipelloilla. Etelämpänä laji voi myös talvehtia vuoristoissa, kuten
Marokossa.
Punakylkirastas
pesii yksittäisparein tai löyhissä yhdyskunnissa, joista esimerkkinä
mainittakoon 8 pesää 7,5 aarilla Kaakkois-Suomessa. Joskus laji voi pesiä myös
räkättirastasyhdyskunnissa. Pesimäpiirit ovat yleensä kooltaan alle 0,5 ha. Munia
on yleensä 4 – 6 ja punakylkirastas voi meilläkin pesiä usein kahdesti kesässä.
Punakylkirastaan
ravintona ovat selkärangattomat eläimet, mutta syksyllä ja talvella
punakylkirastas syö myös siemeniä ja marjoja. Eläinravintoon sisältyvät mm.
kovakuoriaiset ja niiden toukat, muurahaiset, kärpäset, hyönteistoukat,
heinäsirkat, sudenkorennot, pienet nilviäiset ja kastemadot. Kasviravinto
koostuu mm. orapihlajan, kanervan, mansikan, paatsaman, katajan, omenan,
männyn, kirsikan, tuomen, tyrnin, herukan, ruusun, seljan sekä pihlajan
marjoista ja siemenistä. Keväällä selkärangattomien eläinten osuus ravinnosta
on suuri, riippuen kuitenkin saatavuudesta. Islannissa syksyllä on
variksenmarja tärkeimmällä sijalla (70 – 80 % ravinnosta), seuraavana juolukka
(n. 20 %). Poikasia ruokitaan etupäässä madoilla ja muulla eläinravinnolla.
LEVINNEISYYS JA
RUNSAUS. Punakylkirastaasta tunnetaan kaksi alalajia. Nimialalaji iliacus pesii
Pohjois- ja Itä-Euroopasta halki Siperian Kolymajoelle ja Altaille. Tämä
alalaji talvehtii Länsi- ja Etelä-Euroopassa, Pohjois-Afrikassa, Mustan ja
Kaspianmeren ympäristössä ja lähialueilla Luoteis-Aasiassa. Alalaji coburni
pesii Islannissa ja Färsaarilla ja talvehtii Länsi-Euroopassa.
Punakylkirastas
on etupäässä muuttolintu, joskin jotkut linnut ovat paikkalintuja Islannin ja
Norjan rannikoilla, Skotlannissa ja Baltian maissa. Muuttomatkan pituus riippuu
pesimäalueen sijainnista ja talven ankaruudesta. Laji on vain vähän
talvehtimispaikkauskollinen. Se muuttaa öisin laajoissa hajaparvissa ja
syysöiden tunnusomaisin lintuääni kaupungeissa on taivaalta kuuluva
punakylkirastaan kutsuääni. Maailman lähes koko pesivä kanta talvehtii läntisen
palearktiksen alueella siten, että kaukaisimmat linnut idässä muuttavat 6500 km
matkan länsilounaaseen lähimmille talvehtimisalueilleen. Euroopan suurimmat
keskittymät löytyvät Lounais-Ranskassa, jonne linnut saapuvat syyskuun lopulta
alkaen. Suomessa syysmuutto huipentuu syys-lokakuun vaihteessa ja saapuminen
etelärannikolle huhtikuun alkupuolelta lähtien.
Euroopan kanta
oli 1990-luvun puolivälissä 5,0 – 6.5 milj. pesivää paria, joista eniten
Suomessa. Venäjällä pesi lisäksi 1 – 10 milj. paria. Vuonna 2000 Euroopan kanta
(sisältäen Venäjän) arvioitiin 16 – 21 milj. pariksi ja kantaa pidettiin
vakaana. Määrät toki vaihtelevat suuresti ajallisesti ja paikallisesti riippuen
talven ankaruudesta tai epäsuotuista pesimäoloista. Suomen kanta putosi vuosien
1973 – 1977 2,7 milj. parista vuosien 1986 – 1989 1,5 milj. pariin. Vuodesta
1930 laji on levittäytynyt etenkin Baltian maissa ja Ukrainassa ja laji on
1960-luvulta lähtien pesinyt Skotlannissa. Laajemmilla tutkimusalueilla tiheys
voi nousta 70 – 120 pariin neliökilometrillä, mutta se on yleensä paljon tätä
pienempi, normaalisti 6 – 40 paria neliökilometrillä (mutta joissakin Venäjän
esikaupunkialueiden puistoissa tiheys voi nousta jopa 50 – 200 pariin
neliökilometrillä).
Suomen kannaksi
arvioitiin vuonna 2005 2 – 3 milj. paria, talvikannaksi 100 – 1000 yksilöä. Kannassa
ei ole tapahtunut pitkäaikaista muutoksia, mutta vuosittaiset heilahtelut
voivat olla suuria.
Birdlife -tietokannasta ja muista lähteistä johdetut kanta-arviot punakylkirastaalle ovat:
| Koko maapallon kanta | ?? milj. yksilöä |
| Euroopan pesimäkanta | 18 milj. paria |
| Euroopan talvikanta | ?? milj. yksilöä |
| Suomen pesimäkanta | 3 milj. paria |
| Suomen talvikanta | 550 yksilöä |
| Lapin pesimäkanta | ?? paria |
| Lapin talvikanta | ?? yksilöä |
| Värriön pesimäkanta | 372 paria |
| Värriön talvikanta | 0 yksilöä |
ESIINTYMISHISTORIA
LAPISSA. Koko lintutieteellisesti tunnettuna aikana punakylkirastas on ollut
yleinen Lapissa ja on edelleen alueen runsaslukuisimpia lintuja. Itä-Lapissa laji oli Enwaldin mukaan yleinen Sallassa
1880-luvulla. Sodankylässä se oli vuonna 1913 Finnilän mukaan hyvin
runsaslukuinen ja Sallassa vuonna 1914 paikoin melko yleinen. Merikallion
mukaan punakylkirastas oli Oulangan yleisin rastas vuonna 1917 ja P. Suomalaisen
mukaan näin oli myös vuosina 1935 ja 1937. Lumiala ja H. Suomalainen tapasivat
lajin yli 40 kertaa Pohjois-Sallassa kesällä 1938. Pohjolan lintujen mukaan
punakylkirastas on Peräpohjolasta lähtien määrältään alueen ylivoimainen
rastaslaji. Merikallion (1958) mukaan punakylkirastastiheys oli Peräpohjolassa
2,3 ja Metsä-Lapissa 4,6 paria/km².
Värriön tutkimusaseman laskennoissa vuosina
1985–1987 punakylkirastaan keskitiheys oli tutkimussaralla 6,1 paria/km²,
pääsaralla vain 3,4 paria/km². Vuosina 1989–1993 tutkimussarkatiheys oli
vastaavasti 4,9 paria/km². Oulangan kansallispuistossa tiheydeksi saatiin
1980- ja 1990-luvuilla 1,1 paria/km² (Rajasärkkä ym.) 1995), Urho Kekkosen
kansallispuistossa 3,8 paria/km² (Rajasärkkä 1995). Vuonna 1971 Saari (1973)
sai pienemmällä aineistolla tiheydeksi 6,1 paria/km². Vuotoksen alueen kannaksi
saatiin vuonna 1994 11,8 paria/km² (Pessa ym.) 1995). Mikäli keskimääräinen
tiheys alueella olisi 5 paria/km², merkitsisi tämä Lapille 500 000 paria. Väisäsen (1983) mukaan Pohjois-Suomen punakylkirastaskannat
ovat noin kaksinkertaistuneet 1940-luvulta lähtien. Vuosien 1941–1949,
1952–1963 ja 1973–1977 indeksit olivat 44, 56 ja 100 (n= 2425 paria).
Itä-Lapissa laji on toiseksi laajimmalle levinnyt laji
pajulinnun jälkeen. Tunturipaljakoilta ja nevoilta laji puuttui, muissa
elinympäristöissä pääsarkatiheydeksi saatiin 0,7 – 8,7 paria neliökilometrillä,
eniten koivu-katajakankaalla. Tutkimussarkatiheydeksi koko Itä-Lapissa saatiin
6,1 paria neliökilometrillä. Keskimääräinen saapumisaika Itä-Lappiin oli 3.5., vaihteluväli 13.4. – 18.5. (n=30).
HAVAINNOT VÄRRIÖN
LUONNONPUISTOSSA JA LÄHIALUEILLA. Punakylkirastas on Värriön luonnonpuiston
kuudenneksi yleisin lintulaji (pajulinnun, järripeipon, urpiaisen,
vihervarpusen ja niittykirivisen jälkeen). Piste- ja sarkalaskentojen 17 vuoden
aineiston perusteella sen arvioitu keskikanta pesimisaikana on 372 paria.
 |
| Kuva 2. Punakylkirastaan havainnot Varrion luonnonpuiston pistelaskentalinjoilla (sisa- ja ulkopisteet yht.) 1985-2008. |
Punakylkirastas
on harvoja Värriön luonnonpuiston harvoja lajeja, joiden kanta on 24 vuoden
mittaisen pistelaskenta-aineiston perusteella tilastomatemaattisesti
varmennetussa nousussa. Kun laji havaittoiiin 1980-luvun puolivälissä
pistelaskentalinjoilla keskimäärin 17 kertaa, 2000-luvin lopulla se havaitaan
jo yli 40 kertaa vuodessa.
VIITE:
IUCN 2008. 2008 IUCN Red List of Threatened Species. <www.iucnredlist.org>. Downloaded on 27 January 2009
del Hoyo, J., Elliot, A. & Christie, D. (eds)
2005: Handbook on the Birds of the World. Vol. 10.
Veli Pohjonen 