Järripeippo (Fringilla montifringilla), sen esiintyminen Lapissa ja Värriön luonnonpuistossa

JÄRRIPEIPPO
(Fringilla montifringilla, engl. Brambling) on kotoisen peippomme pohjoinen
vastinlaji. Lajilla on siemensyöjille tyypillinen kekomainen nokka. Kaikissa
puvuissa järripeipon erottaa tavallisesta peiposta valkean yläperän
perusteella. Kesäpukuista mustapäistä koirasta ei voi sekoittaa mihinkään
muuhun kotimaiseen lajiin. Talvella mustissa pään höyhenissä on valkea reunus,
ja pää näyttää kirjavammalta. Naaraat ja nuoret linnut muistuttavat enemmän
tavallista peippoa, mutta yläperästä lajin kuitenkin tunnistaa. Äänet ovat
peippoon verrattuna varsin erilaiset, koiraan ryystävää laulua ei hyvällä
tahdollakaan voi sanoa järin kauniiksi. Järripeipon pituus on 16 cm. Koiras
painaa 25 g, naaras vastaavasti 22 g.

Kuva 1. Nuori järripeippo Värriön luonnonpuistossa
(kuva Veli Pohjonen)

Järripeippo on
pohjoisten metsien, etenkin lehtimetsien ja tunturikoivikoiden tyyppilaji. Se
pesii puissa yleensä muutaman metrin korkeudella, tyypillisesti
koivussa. Munia on keskimäärin 6. Naaras vastaa hautomisesta. Järripeipon
pesimäalueet määräytyvät vuosittain pitkälti saatavilla olevan siemenravinnon
mukaan (kuusi, koivu), talvehtimisalueet taas pyökin siementen (terhojen)
saatavuuden mukaan.

Järripeippo on pesimäalueillaan joko runsas tai melko
runsas. Kesäisin lajin tapaa koivumetsissä (mm. tunturikoivikoista), mutta myös
sekametsissä ja havumetsien reunoilla. Pohjoisessa järripeipon voi myös tavata
vaivaiskoivu- ja pajutiheiköissä. Talvisin järripeipot viihtyvät laajoilla
rikkaruohokentillä ja sänkipelloilla.

Muiden
peippolintujen tapaan järripeippo on etupäässä siemensyöjä, johon jo sen nokan
muotokin viittaa. Kuitenkin heimo Fringillidae (tai alaheimo Fringillinae), eli
varsinaiset peipot, syöttävät poikasiaan myös eläinravinnolla, päinvastoin kuin
hemppojen heimo Carduelidae (tai alaheimo Carduelinae). Hempot syöttävät poikasilleenkin
lähes yksinomaan siemenravintoa. Tämä taas on lintujen maailmassa on melko
poikkeuksellista. Järripeipon pääravintoa ovat siis siemenet, esimerkiksi
talvisin pyökin siemenet silloin kun niitä on lähes rajattomasti saatavilla (pyökit
voivat tuottaa niitä tonneittain). Järripeipolle käyvät myös monet ruohojen ja rikkaruohojen
siemenet, vilja ja joskus marjat (pihlajanmarjavuosina meillä tavataan
tavallista enemmän talvehtimista yrittäviä järripeippoja) sekä hyönteistoukat.


LEVINNEISYYS JA
RUNSAUS.
Järripeippo on laajalle levinnyt laji. Levinneisyysalue ulottuu läpi
pohjoisen palearktiksen Skandinaviasta lännessä Kamtjatkalle itään. Pohjoisessa
laji esiintyy metsänrajalle asti, levinneisyyden eteläraja kulkee
Etelä-Skandinaviasta Moskovaan, Altaille ja Luoteis-Mongoliaan.
Levinneisyysalueen laajuus on yli 10 milj. neliökilometriä.

Järripeipon talvehtimisalueet ovat Länsi-Euroopasta ja Etelä-Ruotsista Välimeren maiden kautta
Iraniin, Luoteis-Intiaan, Kiinaan ja Japaniin asti. Meillä lajia tavataan
talvisin vuosittain, mutta määrät vaihtelevat suuresti. Järripeippo on
kuitenkin tyypiltään aito muuttolintu, joka joitakin Etelä- ja
Keski-Ruotsin populaatioita lukuun ottamatta talvehtii pesimäalueittensa etelä-
tai kaakkoispuolella. Pesimäalueiltaan järripeipot lähtevät syyskuulta alkaen ja
muutto jatkuu lokakuun loppuun tai marraskuun alkuun.

Norjassa
järripeippo pesii tunturikoivikoiden pohjoisimpia osia myöten (Gjershaug ym.
1994). Kuolan niemimaalla järripeippoja esiintyy kaikkialla, missä on puita
(Semenov-Tjan-Shanskij & Giljazov 1991). Järripeippo pesii kaikenlaisissa
metsissä ja laji suosii varsinkin metsien reheviä, harvapuustoisia reunaosia.
Järripeipot vaihtavat joka kevät pesimäaluettaan, poiketen täten täysin
peiposta (Atlas). Järripeippomme talvehtivat etupäässä Länsi-Euroopassa, jossa
suurimmat parvet voivat käsittää miljoonia yksilöitä (suurimman talviparven
kooksi on arvioitu vähintään 70 milj. yksilöä; Newton 1972).

Birdlife ei ole arvoinut järripeipon koko
maailman kantaa, mutta jo Euroopan kannaksi arvioidaan 25 – 43
milj. yksilöä (parimäärät ilmeisesti puolet tästä), ja kanta näyttää pitkällä
tähtäimellä vakaalta. Suurimmassa tavatusta talviparvessa Sveitsissä vuonna
1951 arvioitiin olevan yksilöitä peräti 72 milj. (Clement ym. 1993), eli
varmaankin suuri(n) osa koko maailman talvikannasta. Arvioidaan, että
Keski-Eurooppaan voi keskittyä jopa 80 milj. yksilöä talveksi, ainakin silloin
kun pyökillä on huippuhyvä siemensato.

Suomen kannaksi
arvioidaan 1 – 2,5 milj. pesivää paria, talvikannaksi 100 – 5000 yksilöä
(pääosin ilmeisesti ruokinnoilla). Järripeipot vaihtavat vuosittain
asuinaluettaan toisin kuin peipot, joten siinä mielessä laaja haarukka parien
määrissä on ymmärrettävä. Järripeipon levinneisyys maassamme keskittyy
Pohjois-Suomeen. Asuttujen atlasruutujen määrissä järripeippo on Itä-Lapin
kolmanneksi yleisin laji (pajulinnun ja punakylkirastaan jälkeen), mutta
runsaudessa ensimmäinen. Järripeipon keskimääräinen tiheys Itä-Lapissa oli
1980-luvun puolivälissä 22.7 paria neliökilometrillä; koivu- kuusi sekametsissä
tiheys ylsi 71 pariin neliökilometrillä. Vaihtelevassa joenrantametsässä
tiheydeksi saatiin 77 paria neliökilometrillä vuonna 1971.


Birdlife
-tietokannasta ja muista lähteistä johdetut kanta-arviot järripeipolle ovat:

 

 

 Koko maapallon kanta  90 milj. yksilöä
 Euroopan pesimäkanta  18 milj. paria
 Euroopan talvikanta  34 milj. yksilöä
 Suomen pesimäkanta  1,8 milj. paria
 Suomen talvikanta  1100 yksilöä
 Lapin pesimäkanta  1,5 milj. paria
 Lapin talvikanta  5 yksilöä
 Värriön pesimäkanta  1995 paria
 Värriön talvikanta  0 yksilöä

 


ESIINTYMISHISTORIA
LAPISSA.
Vanhat lähteet ovat yksimielisiä järripeipon runsaudesta Lapissa.
Itä-Lapissa laji oli Enwaldin mukaan yleinen 1880-luvulla. Sodankylässä järripeippo oli
vuonna 1913 yleisin varpuslintu ja Sallassa vuonna 1914 eräs alueen kaikkein
luonteenomaisimpia lintuja (Finnilä), Oulangalla vuonna 1917 järripeippo oli
yksi alueen neljästä yleisimmästä linnusta (pajulinnun, urpiaisen ja
lapintiaisen (!) ohella; Merikallio). Samoin laji oli siellä 1930-luvulla
alueen yleisimpiä lintuja (P. Suomalainen), Pohjois-Sallassa vuonna 1938
Lumiala ja H. Suomalainen tekivät noin 35 havaintoa, sekä havaitsivat muutamia
parvia. Pohjolan lintujen mukaan järripeippo on Metsä-Lapin runsain,
Tunturi-Lapin toiseksi runsain ja Peräpohjolan kolmanneksi runsain laji.
Metsä-Lapin tiheydeksi Merikallio (1958) ilmoitti 6.8 paria/km², Peräpohjolan
vastaavaksi 7.8 paria/km². Pohjois-Suomessa järripeippokannat noin
kaksinkertaistuivat 1940-luvulta 1970-luvulle: indeksit 1941–1949, 1952–1963 ja
1973–1977 48, 110 ja 100 (n=4379 paria, Väisänen 1983).

Värriön
tutkimusaseman linjalaskennoissa keskimääräiseksi järripeippotiheydeksi saatiin vuosina
1985–1987 tutkimussaralla 22.7 paria/km² (pääsaralla 21.5 paria/km²).
Tiheydellä 22 paria/km² saataisiin Lapin kannaksi noin 2.2 milj. paria, eli yli Suomen arvioidun pesimäkannan, joskin valtaosa maamme järripeipoista pesii Lapissa.
Vuosien 1989–1993 laskennoissa vastaava tiheys oli 25.8 paria/km². Vuoden 1971
koealalaskennoissa Saari (1973, 1977) päätyi lähes samaan tiheyteen: 26
paria/km². Oulangan alueelta Rajasärkkä ym. (1995) ilmoittivat keskitiheydeksi
19.8 paria/km², Urho Kekkosen kansallispuistosta 17.5 paria/km² (Rajasärkkä
1995). Vuotoksen alueen keskitiheydeksi saatiin 22.5 paria/km² (Pessa ym.
1995).

Itä-Lapin kuusi-koivusekametsissä tiheydet olivat jopa 71 paria/km² (vaihtelevassa rantametsikössä vuonna 77 paria/km²; Saari 1973). Varttuneissa havu- tai sekametsissä tiheydet olivat yli 35 paria/km², puuttomissa biotoopeissa tiheydet olivat huomattavan pieniä, jopa alle 1 paria/km².

Kuva 2. Järripeipon  havainnot Värriön luonnonpuiston
pistelaskentalinjoilla (sisä- ja ulkopisteet yht.) 1985-2008.

HAVAINNOT VÄRRIÖN
LUONNONPUISTOSSA JA LÄHIALUEILLA.
 Järripeippo on Värriön luonnonpuistossa pajulinnun jälkeen toiseksi yleisin lintulaji. Piste- ja sarkalaskentojen yhteisen, 17 vuoden aineiston perusteella laskettu luonnonpuiston pesimäkanta on 1995 paria.

Pistelaskentojen 24 vuoden aineistossa järripeippo on tavattu noin 95 kertaa vuodessa. Järripeipon kantaa on Värriön luonnonpuistossa vakaa, joskin kanta vaihtelee melkoisesti vuodesta toiseen (kuva 2.), ilmeisesti kuusen ja koivun siemensatoja seuraten.

PESINTÄ. Pesät
(n=942, sisältäen vanhat pesät) löytyivät koivusta (738), kuusesta (148),
männystä (32), raidasta (16), katajasta (5) sekä pihlajasta että
kallionkielekkeeltä (1 kummastakin). Pesien keskimääräinen korkeus maan
pinnasta oli 2–3 metriä sekä männyssä, raidassa että koivussa, 3–4 metriä
Kuusessa (kuva 15.2).

Järripeipon
nomadisesta luonteesta johtuen vuosittaisten pesälöytöjen määrät vaihtelevat
suuresti.  Vuosina 1970–1997 pesiä löytyi
yhteensä 928; vuosittain 4–154, keskimäärin 33.1 ± 33,0 (n=28), vaihtelukerroin (Coefficient of Variation) 99.7 %.

Järripeipon
pesissä oli vuosina 1970–1997 keskimäärin 6.03 ± 1,04 (n=345) munaa, vaihteluväli
2–8. Keskimääräinen pesyekoko on tutkimuskauden aikana hieman kasvanut: vuoden
1975 loppuun mennessä keskiarvo oli 5.58 (n=52), vuoden 1980 loppuun mennessä
keskiarvo oli 5.84 (n=111) ja vuoden 1985 loppuun mennessä 6.02 (n=296)
(vuosina 1983–1997 kumulatiivinen keskiarvo on vaihdellut 6.01 ja 6.05 välillä. Vasta noin 250 pesyeen jälkeen pesyekoko on pysynyt
muuttumattomana. Vuosittainen pesyeiden keskikoko vaihteli välillä 5,13 ± 1,36
(n=16; 1971) ja 6,56 ± 1,13 (n=9; 1989). Vuosia, jolloin pesyeiden määrä on
jäänyt alle viiden ei ole otettu huomioon. Pesyekoko pieneni pesimäkauden
edetessä: 6,75 ± 0,44 (n=32) munasta 26.–30.5. 4,20 ± 1,64 (n=5) munaan 5.–9.7.
Tällöin ei ole otettu huomioon ne jaksot, jolloin täysilukuisia pesyeitä on ollut
vähemmän kuin viisi. Sama ilmiö havaitaan, kun vertaillaan erikokoisten
pesyeiden muninnan aloituspäivämääriä: 8-munaiset pesät on aloitettu
keskimäärin (md) 3.6. (vaihteluväli 3.–18.6.; n=5), 7-munaiset pesät 6.6.
(25.5.–3.7.; n=101), 6-munaiset pesät 11.6. (25.5.–7.7.; n=106), 5-munaiset
21.6. (22.5.–11.7.; n=50), 4-munaiset 22.6. (8.6.–9.7.; n=15), sekä 3- ja
2-munaiset 24.6. (9.6.–9.7.; n=5). Koko aineiston (n=478) mukaan muninta alkaa
22.5.–11.7., mediaani 11.6. Vuosittainen muninnan alku (ensimmäinen munittu
muna populaatiossa) on vaihdellut 22.5.(1975)–17.6.(1972) välillä; mediaani
3.6.

Lentopoikasia
todettiin kaikissa pesissä keskimäärin 1.69 ± 2.42 (n=526), onnistuneissa
pesissä 4.57 ± 1.65 (n=194). Viitenä vuonna ei tarkkailluista pesistä lähtenyt
ainuttakaan lentopoikasta (aineistot 1–10 pesää vuosittain; suurimmillaan
vuonna 1987). Suurimmat lentopoikasmäärät todettiin vuosina 1997 (3.75 ± 2.89;
n= 4), 1984 (3.59 ± 2.73, n= 49) ja 1986 (3.29 ± 2.78; n= 17).

Haudonta-aika oli
77 tapauksessa 9–15 vrk, keskiarvo 11,2, mediaani 11 vrk. Pesäpoikas-aika oli
62 tapauksessa 8–14 vrk, keskiarvo 10.6, mediaani 11 vrk.

Järripeipon pesiä
on seurattu yhteensä 5398 vuorokauden ajan. Tuona aikana tuhoutui 479
seuratusta pesästä 205. Päivittäiseksi säilyvyydeksi saatiin 0.926 ja
laskettuna 22 vuoro-kauden haudonta- ja pesäpoikasajalle säilyvyydeksi saatiin
42.7 %. Vuosittain pesimämenestys vaihteli 0 ja 100 % välillä, mutta
ääritapauksissa aineisto oli pieni. Pesimämenestys on lievästi
noussut tutkimuskauden aikana.

 

MUUTTO. Järripeippo on Lapissa muuttolintu. Itä-Lappiin laji saapuu 11.4. – 18.5. välisenä aikana (mediaani 5.5.; n=30); myöhäisin on nähty marraskuun lopulla. Kemin-Tornion aluelle laji saapuu paljon varhaisemmin: 29.3. – 30.4., keskimäärin 18.4. (n=26), mutta poikkeuksellisesti jo 22.3.1993. Viimeiset Kemin-Tornion alueella on havaittu 12.10. – 20.11., keskimäärin 31.10. (n=26), mutta talvehtiminen on onnistunut neljä kertaa.

*****

Teksti Lennart Saari ja Veli Pohjonen 8.10.2008, päivitys 3.2.2009.

Advertisements