PAJULINTU
(Phylloscopus trochilus, engl. Willow warbler ) on maamme runsaslukuisin lintulaji,
joskaan sen asema ei tällaisena ole aivan kiistaton (joidenkin mielestä tämä
asema kuuluu peipolle, jonka havaittavuus jo kesäkuun laskentojen aikana on
jossain määrin heikentynyt). Pajulintu on vaatimattoman oloinen vihertävän
harmaa pikkulintu, jolla on vaalea silmäkulmanjuova. Tiltaltista lajin erottaa
mm. vihreämmästä värisävystä, vaaleammista jaloista ja pitemmästä käsisiiven
ulottumasta ja varsinkin laulusta. Kutsuääni on samanlainen, mutta pitempi kuin
tiltaltilla. Pajulinnun ruumiin pituus on 12 cm ja paino 10 g.
 |
| Kuva 1. Pajulintu (kuva Wikipedia Commons ) |
Pajulintu on
etupäässä lehti- ja sekametsien laji, jonka elinympäristön valinnassa koivulla
on keskeinen sija. Tundralla laji viihtyy koivu- ja pajutiheiköissä. Pajulinnun elinympäristövalikoima on kuitenkin laaja, puutarhoista ja puistoista
harvapuustoisiin soihin asti. Vuoristoissa sen voi tavata pesivänä vielä 1000
metrin korkeudessa. Pesimäajan ulkopuolella pajulinnun voi tavata mm. akaasia-,
joenvarsi- tai kuivissa ikivihreissä metsissä. Afrikassa sen voi tavata vielä
3500 metrin korkeudessa puunummilla, joita hallitsevat Erica-suvun varvut tai
pienet puut. Muuttomatkalla pajulintu voi esiintyä missä vain on puita tai
pensaita.
Pajulintu kuuluu
hyönteissyöjiin. Se syö täysikasvuisia hyönteisiä sekä niiden munia että
toukkia, mutta myös hämähäkkejä ja muita selkärangattomia pieniä eläimiä, joita sen pääesiintymisalueella, pohjoisessa luonnossa riittää. Pajulintu syö myös jonkin verran siemeniä ja marjoja,
mm. vadelmia. Poikasia se ruokkii etupäässä hyönteistoukilla, ja täydentää valimoimaa
mm. kirvoilla ja pienillä kotiloilla. Ravintoaan se etsii pääosaksi puiden
latvuksista, joko yksin tai pienissä ryhmissä. Pajulintu voi saalistaa myös
sieppomaisesti lennellen.
Normaalisti pajulintu pesii kerran kesässä, mutta toiset pesyeetkään eivät ole
tuntemattomia. Koiras on usein moniavioinen. Pesä on uuninmuotoinen kolo maassa
kasvillisuuden seassa, josta syystä lajin toinen nimi onkin uunilintu.
LEVINNEISYYS JA RUNSAUS. Pajulintu on levinnyt suurimpaan osaan palearktista aluetta: Britanniasta lähes Tyynelle valtamerelle ja tundran etelärajalta Ranskaan, Italiaan ja entiseen Jugoslaviaan. Välimeren rannikolta pajulintu puuttuu pesivänä. Talvehtimisalueet ovat trooppisessa Afrikassa.
Fennoskandiassa
pajulintu esiintyy pesivänä pohjoisimpia osia myöten. Laji on lintulaskentojen
mukaan maamme runsaslukuisin lintu, sen painopiste on koivun valta-alueella
Itä-Suomessa. Meillä laji
esiintyy tasaisesti koko maassa saaristosta Tunturi-Lappiin, ja pajulinnutonta
hyvin tutkittua atlasruutua saa maastamme hakea; lähinnä kai vain täysin
puuttomasta ulkosaaristosta.
Pajulinnun elinympäristön valintaan vaikuttavat ennen muuta valoisuus
ja lehtipuiden, lähinnä juuri koivun esiintyminen (Atlas). Maamme pesiväksi kannaksi
arvioidaan 8–12 milj. paria. Euroopan kannaksi, sisältäen Euroopanpuoleisen Venäjän, on 2000-luvun alussa arvioitu 56 – 100 milj. paria. Finnmarkin
alueella pajulintu esiintyy aivan pohjoisimpia osia myöten (Gjershaug ym. 1994),
Kuolan niemimaalta julkaistut tiheydet eri biotoopeilta ovat 1–21 paria/km²,
elokuun alussa muuttolintuja on lehtipuualueilla jopa 800 yksilöä/km²
(Semenov-Tjan-Shanskij & Giljazov 1991).
Lajista tunnetaan kolme maantieteellistä alalajia (rotua), joista meillä pesii alalaji acredula. Jo Ruotsin eteläosissa sen korvaa nimialalaji trochilus. Kannat ovat ilmeisesti pysyneet
vakaina ainakin 1950-luvulta saakka ilman suurempia pitkäaikaisia heilahteluja;
vuosittaiset vaihtelut voivat joskus olla jyrkkiä. Päinvastoin kuin tiltaltti pajulintu ei tunnu olevan herkkä Sahelin alueen kuivuudelle Afrikassa. Suurin osa kannasta talvehtinee etelämpänä eikä talvehtimisalueiden
aavikoituminen uhkaa pajulintua samalla tavoin kuin tiltalttia.
Lapissa pajulintu
on runsas ns. joka paikan lintu. Itä-Lapin
atlaslaskennoissa laji tavattiin useammalla ruudulla kuin mikään muu lintulaji.
Parhaimmilla paikoilla jokivarsimetsissä saattaa tiheys ylittää 100 paria
neliökilometrillä, mutta Itä-Lapin laskennoissa on kaikissa elinympäristöissä
jääty alle 50 parin neliökilometrillä; enimmillään 45.5 paria neliökilometrillä
koivu- katajakankaalla ja luonnonbiotoopeilla keskiarvo oli 16 paria
neliökilometrillä. Eri-ikäisillä taimikoilla ja hakkuualueilla tiheys jäi 6
pariin neliökilometrillä.
Birdlife
-tietokannasta ja muista lähteistä johdetut kanta-arviot pajulinnulle ovat:
| Koko maapallon kanta | 210 milj. yksilöä |
| Euroopan pesimäkanta | 78 milj. paria |
| Euroopan talvikanta | ?? milj. yksilöä |
| Suomen pesimäkanta | 10 milj. paria |
| Suomen talvikanta | 0 yksilöä |
| Lapin pesimäkanta | 2 milj. paria |
| Lapin talvikanta | 0 yksilöä |
| Värriön pesimäkanta | 3000 paria |
| Värriön talvikanta | 0 yksilöä |
ESIINTYMISHISTORIA
LAPISSA. Pajulintu näyttäisi olevan harvoja Lapin kerttulajeja, joiden
levinneisyydessä ei ornitologisesti tunnettuna aikana ole tapahtunut muutoksia.
Itä-Lapin tuntijoista Enwald piti lajia yleisenä Venäjän puolella, vähän harvinaisempana Kemin Lapissa.
Finnilän mukaan pajulintu oli äärimmäisen yleinen sekä Sallassa että
Sodankylässä. Merikallion mukaan pajulintu kilpaili Oulangalla urpiaisen, järripeipon
ja lapintiaisen (!) kanssa alueen yleisimmän linnun arvonimestä. P. Suomalaisen
mukaan pajulintu oli Oulangan alueen yleisin lintu. Lumiala ja H. Suomalainen
kirjasivat lajin muistiin noin 50 kertaa. Merikallion (1958) ilmoittamat tiheydet olivat
Peräpohjolassa 9.4, Metsä-Lapissa 6.8 ja Tunturi-Lapissa 13.6 paria/km². Pohjois-Suomen
kanta on Väisäsen (1983) mukaan runsastunut 1940-luvulta 1970-luvulle
(indeksit 1941–1949, 1952–1963 ja 1973–1977: 58, 65 ja 100; n=8802). Eräänä
syynä tähän on esitetty Lapin laajoja avohakkuita, jotka vesakoituessaan
tarjoavat pajulinnulle suotuisan elinympäristön.
Värriön tutkimusaseman linjoilla
tutkimussarkatiheydeksi vuosina 1985–1987 saatiin 18.9 paria/km² (pääsaralla
12.0 paria/km²), vuosina 1989–1993 aina 21.1 paria/km². Tiheydellä 20 paria/km² saadaan Lapin kannaksi 2 milj. paria. Oulangan alueen laskennoissa keskitiheydeksi
saatiin 24.6 paria/km² (koko puistossa 6,500–9,500 paria; Rajasärkkä ym. 1995),
Urho Kekkosen kansallispuistossa 10.8 paria/km² (koko puistossa 27,000–41,000
paria; Rajasärkkä 1995). Vuotoksen alueen tiheydeksi ilmoitettiin 36.6
paria/km² ja alueen kannaksi 9,600 paria (Pessa ym. 1995).
HAVAINNOT VÄRRIÖN
LUONNONPUISTOSSA JA LÄHIALUEILLA. Pajulintu on Värriön luonnonpuiston
peruslinnuston yleisin laji. Pistelaskentalinjoilla 1985-2008 se on havaittu
yhteensä 773 kertaa.
Pajulinnun pesimäkannaksi Värriön luonnonpuiston alueella on Atlaskartoituksen perusteella johdettu 3000 paria. Sitä vastaava havaintotiheys yhdistetyillä piste- ja sarkalaskentalinjoilla on keskimäärin 98.71 havantoa vuodessa (yhteensä 6 linjaa ja 17 havaintovuotta).
 |
| Kuva 2. Pajulinnun havainnot Värriön luonnonpuiston pistelaskentalinjoilla (sisä- ja ulkopisteet yht.) 1985-2008.
|
Pajulinnun kanta luonnonpuistossa on vakaa. Pistelaskennan (3 linjaa) 24 vuoden aineistossa laji tavattiin noin 35 kertaa kesässä. Kanta on noussut aavistuksen verran, mutta nousulla ei ole tilastotieteellistä merkitsevyyttä.
Värriön tutkimusaseman luonnontilaisista biotoopeista suurin tiheys saatiin koivu-katajakankaalla (45.5 paria/km²), myös tunturimittarin tuhoamilla koivu-katajakankailla tiheys oli suuri (31.7 paria/km²). Sekametsissä, joissa oli koivua, tiheydet ylittivät 20 paria/km², mäntykankailla tiheys jäi alle 10 paria/km². Rämeillä, tunturi-paljakoilla ja nevoilla tiheydet olivat vaatimattomia. Taimikoilla jäätiin alle 10 paria/km², avohakkuilla alle kaksi paria/km². Tämän perusteella ei voida olla varmoja siitä, että laajat hakkuut olisivat syynä pajulinnun runsastumiseen Lapissa, sillä vain kuivalla mäntykankaalla tiheydet olivat alle taimikkojen tiheyden. Suurimmat tiheydet Itä-Lapissa on todettu Kemijokivarren vaihtelevissa rantametsissä: 104 paria/km², mutta laskentamenetelmä oli erilainen (Saari 1973, 1977).
Pesälöytöjä on tehty vuosittain sangen vaihtelevasti, huippuvuosina 1986–1987 30 ja 62. Huomattavan suuret vuosittaiset erot pesien löytömäärissä selittynevät pesien löytämisen vaikeudella ilman vartavastaista etsintää.
PESINTÄ. Yhtä
tapausta lukuun ottamatta (pesä katajassa 0.7 metriä maanpinnasta) kaikki Värriön tutkimusaseman selvityksissä löydetyt pesät (n=290) olivat maanpinnalla esimerkiksi mättäällä, pienen
pensaan juurakolla tai vastaavissa paikoissa; tosin kaikista pesistä ei tarkkaa
paikkaa ilmoitettu. Yli puolet pesistä oli joko koivumetsässä tai (yleensä
kuusi-koivu) sekametsissä.
Muninta alkoi
aikavälillä 31.5.–6.7., mediaani 14.6. (n=123). Varhaisin vuotuinen muninnan
aloitus todettiin 1984 (31.5.), myöhäisin 1982 (24.6.). Yli puolet (n=62)
pesinnöistä aloitettiin 11.–18.6. välisenä aikana. Pesyekoko pieneni hieman
pesimäkauden edistyessä: 7-munaisten pesyeiden aloituksen mediaanipäivä oli
11.6. (n=35), 6-munaisten 13.6. (n=39) ja 5-munaisten 20.6. (n=11).
Pesyeiden
keskikoko oli 6.19 ± 0.81, vaihteluväli 4–8 (n=129). Poikasia kuoriutui onnistuneissa
pesinnöissä vähintään (joissakin tapauksissa kaikki munat eivät ainoalla käynnillä
välttämättä vielä olleet kuoriutuneet tai pesästä oli hävinnyt yksittäisiä
munia tai poikasia) 5.43 ± 1.46 (n=174) (4.70 ± 2.25 n=201 sisältäen
epäonnistuneet) ja keskimäärin 5.09 ± 1.49 (n=65) poikasta lähti lentoon (3.18
± 2.74, n=104).
Pesimämenestys
haudonta- ja pesäpoikasaikana (yht. 26 vrk) oli 71,2 % (päivittäinen säilyvyys
0.987; 30 pesää tuhoutunut 2268 vuorokaudessa, n=159 pesää). Eniten pesiä
tuhoutui vuonna 1989 (7/10), muina vuosina tappiot olivat vähäiset. Eniten
poikasia lähti lentoon 7-munaisista pesistä. Poikaset
kuoriutuivat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta noin 1 vrk:n sisällä, haudonta-aika
oli 25 tapauksessa korkeintaan 12 – korkeintaan 17 vrk (mutta kerran 31 vrk epäonnistuneessa
pesässä), mediaani 13 vrk; pesäpoikasaika 29 tapauksessa 12–15 vrk, mediaani
“vähintään” 12 vrk.
MUUTTO. Pajulintu
on muuttolintu, jonka kaikki populaatiot itäsiperialaista myöten muuttavat
pääosin Saharan etelänpuoleiseen Afrikkaan. Pieni osa kannasta jää kuitenkin
talvehtiman Pohjois-Afrikkaan. Länsi-Euroopan populaatiot muuttavat lounaan kautta,
mutta jo Suomen linnut (alalaji acredula) muuttavat suoraan etelään tai kaakon kautta.
Pajulintu on yömuuttaja. Eräs suomalainen rengaslintu lensi Etelä-Afrikkaan 47
päivässä, mikä merkitsi keskimäärin 218 km:n päivämatkoja. Pesimäalueet
jätetään yleensä elo-syyskuun vaihteessa, ja laji saapuu maamme eteläosin noin
vapusta alkaen, pohjoiseen tietysti myöhemmin. Jotkut yksilöt ovat harhautuneet
aina Karhusaarille, Grönlantiin, Islantiin ja Huippuvuorille.
Ensimmäiset
pajulintuhavainnot Itä-Lapissa keväällä on tehty 23.4.(1989)–26.5.(1971) välisenä aikana,
mediaanina 17.5. (n=30). Kemijärvellä tavattiin pajulintu vielä 13.9.1998 (J.
Jokimäki & M.-L. Kaisanlahti), Etelä-Sallan viimeiset olivat 13.9.1970 ja
12.9.1971 (T. Hietajärvi). Värriön tutkimusaseman myöhäisin on tavattu
14.9.1987 ja lajilleen määrittämätön Phylloscopus 20.9.1979. Kemin-Tornion alueelle pajulintu saapuu 1.5. – 15.5. välisenä aikana, keskimäärin 8.5. (n=26), poikkeuksellisesti 25.4.1990. Kemin-Tornion viimeiset on havaittu 17.9. – 4.10., keskimäärin 25.9. (n=25).
VIITE: BirdLife International 2008. Phylloscopus trochilus. In: IUCN 2008. 2008 IUCN Red List of Threatened Species. <www.iucnredlist.org>. Downloaded on 31 January 2009.
*****
Teksti: Lennart Saari ja Veli Pohjonen 5.10.2008, päivitys 3.2.2009.
Veli Pohjonen 
