KULORASTAS (Turdus viscivorus, engl. Mistle thrush) on rastaistamme suurin. Ulkonäöltään se muistuttaa paljon laulurastasta, mutta on tätä selvästi suurempi. Lennossa huomio kiinnittyy valkoisiin kainaloihin, kun ne laulurastaalla vastaavasti ovat oranssit. Kulorastaan pyrstön kulmat ovat lisäksi valkeat, vatsa on täplikkään valkoinen, mutta täplät ovat kulorastaalla pyöreät. Laulu muistuttaa mustarastaan huilumaista viheltelyä, mutta on tätä katkonaisempaa ja laulukausi on selvästi lyhyempi. Yleisimmin kuultava ääni on kuiva särinä drrrrrrr. Kulorastaan ruumiin pituus on noin 28 cm, paino noin 125 g.
 |
| Kulorastas (Turdus viscivirus) Kuva: Veli Pohjonen |
LEVINNEISYYS JA RUNSAUS. Kulorastaan levinneisyys on euraasialainen. Lajia tavataan suurimmassa osassa Eurooppaa, Siperian länsiosissa, suuressa osassa Vähä-Aasiaa, paikoin Keski-Aasiassa ja Himalajan länsiosissa. Alalajeja tunnetaan kolme, joista nimialalaji pesii Brittein saarilta Kaakkois-Norjan, Ruotsin ja Suomen Lapin kautta Kuolan niemimaan keskiosiin, Luoteis-Venäjällä 65. leveyspiirille, Uralilla 63. leveyspiirille ja Objoen länsirannalle asti. Nimialalajin levinneisyyden eteläraja kulkee Espanjan ja Portugalin, Sisilian, Balkanin, Kreikan ja Ukrainan kautta Uralin eteläosiin, mutta sitä tavataan myös Turkissa sekä Irakin että Iranin pohjoisosissa. Nämä linnut talvehtivat joko Länsi-Euroopassa tai Pohjois-Afrikassa (etenkin Marokossa, Algeriassa ja Tunisiassa), Välimeren saarilla, Turkissa, Lähi-Idässä ja Israelissa. Satunnaisesti kulorastas voi talvehtia Norjaa ja Ruotsia myöten. Toinen alalaji pesii Pohjois-Afrikassa ja kolmas Siperiassa Objoelta Baikaljärvelle. Harhailijoita on tavattu pohjoisessa Islantia ja Färsaaria myöten.
Kulorastas pesii palearktisen alueen länsi- ja keskiosissa lähes Baikaljärvelle saakka idässä. Euroopassa kulorastas esiintyy Pohjois-Fennoskandiasta Välimerelle. Lajin oletetaan saapuneen Eurooppaan Länsi-Siperian taigalta jääkauden jälkeen levittäytyvien havupuiden myötä. Luontaisesti kulorastas on havumetsien laji, joka varsinkin Keski-Euroopassa on myös sopeutunut puistolinnuksi. Yli 75 % maailman kulorastaskannasta sekä pesii että talvehtii Euroopassa (Tucker & Heath 1994). Euroopan kannaksi arvioidaan 2.2–3.1 milj. paria (36 maassa), johon on lisättävä Venäjän 10,000–100,000 paria (EBCC). Suomessa kulorastaita pesii 40,000–70,000 paria (MPL), talvikantamme on 0–20 yksilöä (Koskimies 1993). Suomessa kulorastaan pohjoinen levinneisyysraja noudattaa mäntymetsien yhtenäisen esiintymisen rajaa. Rajan eteläpuolella kulorastas esiintyy epätasaisesti lähes koko maassa (Atlas). Finnmarkin läänissä on vain yksi pesimäpaikka Paatsjoen varrelta (Gjershaug ym. 1994). Lapin luonnonsuojelu-alueella Kuolan niemimaalla kulorastas ei ole jokavuotinen, levinneisyyden ulottuessa vain 67. leveysasteelle; pesälöytöjä on vain kuusi (Semenov-Tjan-Shanskij & Giljazov 1991). A. Giljazovin suullisen tiedonannon mukaan kulorastas esiintyy kuitenkin Kuolassa siellä missä mäntykankaitakin, ts. Petsamoa myöten.
Euroopan kannaksi arvioidaan 3 – 7.5 milj. paria. Maamme kannanarvio on 50,000 – 70,000 paria ja talvikantamme 0 – 20 yksilöä. Euroopan kanta on suuresti voimistunut 1800-luvulla, jolloin laji valloitti alavien maiden metsiä ja siirtyi myös vähitellen kaupunkeihin, jossa lajin tapaa melko yleisesti jo Keski-Euroopassa. Irlannissa pesintää tunnetaan vuodesta 1807 lähtien, jonka jälkeen leviäminen on ollut voimakasta. Meillä laji taantui voimakkaasti 1900-luvun puolessavälissä, mutta kannat ovat sittemmin elpyneet. Suomessa kulorastas esiintyy nykyään koko maassa aina mäntyrajalle saakka, vaikka laji onkin etelässä melko harvalukuinen. Atlaskarttoja verrattaessa laji tuntuu runsastuneen 2000-luvulla.
Birdlife -tietokannasta ja muista lähteistä johdetut kanta-arviot kulorastaalle ovat:
| Koko maapallon kanta | 17 milj. yksilöä |
| Euroopan pesimäkanta | 5.2 milj. paria |
| Euroopan talvikanta | ??? milj. yksilöä |
| Suomen pesimäkanta | 60,000 paria |
| Suomen talvikanta | 10 yksilöä |
| Lapin pesimäkanta | ??? paria |
| Lapin talvikanta | 0 yksilöä |
| Värriön pesimäkanta | 38 paria |
| Värriön talvikanta | 0 yksilöä |
ELINYMPÄRISTÖ. Kulorastaan elinympäristöä on useimmiten metsän ja avomaan muodostama mosaiikki. Kulorastas suosii siten avoimia ja valoisia metsiä, Lapissa etenkin harvapuustoisia mäntykankaita, mutta myös metsän aukkokohtia, puutarhoja ja joenvarsimetsiä. Tyypillisesti laji viihtyy avoimessa kumpuilevassa maastossa, jossa on muutamia puuryhmiä, esimerkiksi puistoja. Kumpuilevassa maastossa tiheydet ovat suuremmat kuin tasamaalla. Esimerkiksi Sveitsin vuoristoseudulla kanta on tyypillisesti kokoluokkaa 30 paria neliökilometrillä, mutta alavammilla mailla, kuten Englannissa tiheydet jäävät 5 – 10 pariin neliökilometrillä. Euroopassa kulorastas pesii meren pinnan tasolta aina 1800 metriin, mutta Himalajalla lajin voi tavata vielä 3800 metrissä.
Ravinto etsitään usein avomaalta, kuten heinäpelloilta. Ravinto koostuu selkärangattomista eläimistä, marjoista ja hedelmistä. Selkärangattomat eläimet ovat lähinnä lieroja, kotiloita, kovakuoriaisia, tuhatjalkaisia, muurahaisia, heinäsirkkoja ja hämähäkkejä. Joskus kulorastas voi myös syödä liskoja ja linnunpoikasia. Marjaravinto on monipuolista, koostuen mm. mustikasta, herukoista, katajanmarjoista, ruusun- ja pihlajanmarjoista. Laji syö myös maahan varisseita omenoita ja päärynöitä. Lajin englanninkielinen nimikin viittaa mistelinmarjojen syöntiin (Mistle thrush).
ESIINTYMISHISTORIA LAPISSA. Vuosisadan vaihteessa kulorastas oli Sallan alueella melko harvinainen. Enwald tapasi lajin 1880-luvulla vain kerran. Sodankylässä vuonna 1913 Finnilällä oli vain yksi havainto, eikä Sundman ollut lajia tavannut siellä 1880-luvulla. Sallassakin Finnilä piti kulorastasta vuonna 1914 harvinaisena (viisi havaintoa) ja Bützowilla oli sieltä havainto vuodelta 1901. Merikallion mukaan kulorastas oli varhemmin Kuusamon luonnonhistorialliselle maakunnalle tuntematon lintu, mutta vuonna 1917 Oulangan ehkäpä runsain rastas, CClT-kankaiden tyyppilintu. P. Suomalainen tapasi lajin runsaana Oulangan maisemissa 1930-luvulla ja Lumiala ja H. Suomalainen havaitsivat 23 yksilöä Pohjois-Sallassa heinäkuussa 1938. Länsi-Lapissa kulorastas oli paljon aikaisempaa vähälukuisempi kuluvan vuosisadan alkuvuosikymmenillä ja Pohjois-Lapin havainnot keskittyivät 1930-luvulla alkaneelle lämpökaudelle (PLV). Merikallion (1958) mukaan kulorastastiheys oli Metsä-Lapissa yli 0,1 ja Peräpohjolassa 0,6 paria/km².
NYKYESIINTYMINEN. Atlaskartoituksessa 1970-luvulla kulorastas tavattiin Itä-Lapin alueella 46 ruudussa, 1980-luvulla 83 ruudussa. Asutusprosentit etelästä pohjoiseen olivat 1970-luvulla 18, 29 ja 24, 1980-luvulla 35, 46 ja 50. Kulorastas näyttää siis olevan vähälukuisempi alueen eteläosassa. Atlas antaa kuitenkin melko aukkoisen kuvan kulorastaan nykylevinneisyydestä Itä-Lapissa. Vuosien 1985–1987 linjoilla sekä pää- että tutkimussaran tiheydeksi saatiin 19 paria/atlasruutu. Pää-saralla kulorastaita tavattiin kaistalehakkuun metsäosissa 1.3 sekä mäntykankailla että mänty-kuusi-koivusekametsissä 1.0 paria/km². Vuosien 1989–1993 linjoilla tutkimussarkatiheys oli 12 paria/atlasruutu. Alueen kanta on täten haarukassa 2100–3300 paria. Vuoden 1971 Itäkairan koealoilla ei kulorastaita tavattu pesivänä (Saari 1973). Pyhätunturin kansallispuistossa V. Salkio arvioi kulorastaan säännölliseksi pesijäksi vuosina 1950–1977 (2–10 paria). Oulangan alueen tiheydeksi saivat Rajasärkkä ym. (1995) 0.4 paria/km², Urho Kekkosen kansallispuistossa 0.2 paria/km² Rajasärkkä (1995), Vuotoksen alueen kulorastaskannaksi arvioitiin vuonna 1994 yli 10 paria (noin 4 paria/atlasruutu; Pessa ym. 1995). Löydettyjen pesien perusteella Itä-Lapin kulorastaskanta näyttää olevan vahvassa nousussa, joskin vuosittaiset vaihtelut voivat olla suuria. Väisäsen (1983) mukaan kulorastas olisi kuitenkin Pohjois-Suomessa vähentynyt tilastollisesti merkitsevästi viime vuosikymmeninä: vuosien 1941–1949, 1952–1963 ja 1973–1976 indeksit olivat 250, 270 ja 100 (n=86 paria). Täten Pohjois-Suomen kanta olisi 1970-luvulla ollut vain 40 % 1940-luvun kannasta. Pesälöydöt sekä asuttujen atlasruutujen määrät kuitenkin viittaavat vahvaan kannan runsastumiseen.
HAVAINNOT VÄRRIÖN LUONNONPUISTOSSA JA LÄHIALUEILLA. Kulorastas on lisääntynyt Värriön luonnonpuistossa erityisesti pistelaskentalinjojen havaintojen (1985-2008) perusteella. Kannan vahvistuminen on tilastomatemaattisesti merkitsevä 99.9 prosentin todennäköisyydellä.
 |
| Kulorastaan havainnot Värriön tutkimusaseman pistelaskennnan linjoilla 1985-2008. |
Yhdistetystä piste- ja sarkalaskennan aineistosta (1989-2998, 17 vuoden havainnot) johdettu arvio kulorastaan kannalle Värriön luonnonpuistossa on 38 paria.
PESINTÄ VÄRRIÖN LUONNONPUISTOSSA. Pesälöytöjä on vuodesta 1971 tehty yhteensä 96. Valtaosa pesistä löytyi kuivilta mäntykankailta 2–5 metriä maanpinnan yläpuolelta, keskiarvo oli 4.5 ja ääriarvot olivat 1.8–10 metriä. Pesistä 75 % löytyi männystä, 21 % koivusta ja 4 % kuusesta (n=95 kuvausta). Muninta alkoi aikavälillä 16.5.–9.7., mediaanina 2.6. (n=50). Pesistä tuhoutui 17: kolme oli tuhottu jo löydettäessä, kolme tuhoutui todennäköisesti munintavaiheessa, neljä haudontavaiheessa (yksi hylättiin ja kolme ryöstettiin) ja seitsemän pesäpoikas-vaiheessa (yksi hylättiin, viisi ryöstettiin ja yhdessä pesässä tavattiin käen poikanen). Mayfieldin menetelmällä arvioituna 11 pesää tuhoutui 833.5 tarkkailuvuorokauden aikana (n=60 pesää). Päivittäiseksi säilyvyydeksi saatiin 0.987 ja laskettuna yhteensä 28 vrk:n pesäpoikas- ja haudonta-ajalle säilyvyydeksi saatiin 68.9 %. Haudonta-ajat olivat 13–15 vrk (md=13 vrk; n=8), pesäpoikasajat 13–15 vrk (md=14 vrk; n=15). Keskimääräinen pesyekoko oli 3.93 ± 0.57 (vaihteluväli 3–5; n=40), onnistuneista pesistä selvisi lentoon 3.52 ± 0.85 (n=31), kaikki löytöhetkellä asutut pesät huomioon ottaen 2.42 ± 1,79 (n=45) poikasta.
MUUTTO. Kulorastas on lähinnä paikkalintu tai osittaismuuttaja alueella joka ulottuu Brittein saarilta Saksan eteläosiin, Balkanille, Turkkiin ja Armeniaan. Tämän linjan pohjois- ja itäpuolella kulorastas on etupäässä muuttolintu. Vuoristoissa laji voi muuttaa korkeussuunnassa. Euroopassa syysmuutto tapahtuu syyskuun puolestavälistä marraskuuhun. Läntisimmät kannat muuttavat lähinnä lounaaseen, itäisemmät kannat lähinnä kaakkoon. Paluumuutto Euroopassa alkaa maaliskuun lopulla ja päätyy toukokuun alussa.
Saapumishavaintoja kulorastaasta on 28 vuodelta aikavälillä 21.4.–17.5., mediaanina 7.5. Etelä-Sallassa viimeiset kulorastaat nähtiin vuosina 1970–1973 lokakuun alkupuolella, myöhäisin 12.10.1972 (T. Hieta-järvi). Värriön tutkimusasemalla kulorastas on tavattu viimeksi 21.9.1979, 18.9.1987, 10.10.1994, 13.10.1995, 30.9.1997 ja 10.10.1998.
VIITTEET:
Clement, P. & Hathway, J. 2000: Thrushes. – Christopher Helm, London.
del Hoyo, J., Elliot, A. & Christiae, D. 20005: Handbook of the Birds of the World. Vol. 10. – Lynx, Barcelona.
*****
Teksti Veli Pohjonen ja Lennart Saari 11.3.2009, päivitys 28.3.2009.
Veli Pohjonen 