Lapintiainen (Poecile cinctus), sen esiintyminen Lapissa ja Värriön luonnonpuistossa

LAPINTIAINEN (Poecile cinctus, ennen nimellä Parus cinctus, engl. Siberian tit / Gray-headed chickadee) on keskikokoinen, isopäinen ja tuuheahöyheninen tiainen. Sen päälaki ja niska ovat suklaanruskeat. Selkäpuolen väri vaihtelee ruskeasta harmaaseen. Lajilla on iso ruskeanmusta leukalappu ja vaaleanruskeat kupeet. Eniten lapintiainen muistuttaa hömötiaista, ja jotkut äänistä ovatkin varsin samanlaisia. Lapintiainen ja hömötiainen risteytyvät melko yleisesti keskenään. Ruumiin pituus on lapintiaisella 14 cm ja paino 13 g.

Lapintiainen luettiin aikaisemmin sukuun Parus. Uudet DNA-tutkimukset kuitenkin kertovat, että lapintiainen on sijoitettava sukuun Poecile (Gill ym. 2005). Näin se on geneettisesti lähempänä Pohjois-Amerikan chickadee-tiaisia (esim. Black-capped chickadee ) kuin vanhan mantereen tiaisia.

Kuva 1. Lapintiainen (nuori) Värriön
luonnonpuistossa (kuva Veli Pohjonen)

LEVINNEISYYS JA RUNSAUS. Ainoana tiaislajina lapintiainen pesii sekä Euraasiassa että Pohjois-Amerikassa. Alaska ja Kanadan luoteisosat lienee vallattu vasta verrattain myöhään (Harrap & Quinn 1996). Euraasiassa laji pesii Fennoskandian pohjoisosista (noin 69.–70. leveyspiireille) läpi Venäjän ja Siperian (Taimyrilla noin 72. leveyspiirille) Beringin salmelle ja Kamtjatkaan. Lapintiainen on Euraasian tiaislajeista selvästi pohjoisin. Etelässä lapintiaista tapaa Siperiassa 58. leveyspiirille, Uralilla ja Euroopan puoleisella Venäjällä 60. leveyspiirille ja Fennoskandiassa noin 64. leveyspiirille. Etelä-Norjan tuntureilla pesii eristynyt lapintiaiskanta (Harrap & Quinn 1996).  Maailman kannaksi on haarukoitu 500,000 – 5 milj. yksilöä.  Euroopan minimikanta (sisältäen Venäjän) on 260,000 paria, mutta todennäköisesti tätä suurempi.

Lapintiaisesta tunnetaan neljä maantieteellistä alalajia, joista meillä esiintyy alalaji lapponicus, nimialalaji cinctus pesii Koillis-Venäjältä Beringin salmelle asti, sayanus Etelä-Siperiassa ja Mongoliassa, ja lathami Pohjois-Amerikan puolella. Lapintiainen ei ole  maailmanlaajuisesti uhanalainen. Siperiassa se on yleinen, Skandinaviassa harvalukuinen ja Amerikan puolella harvinainen.

Suomessa lapintiainen on pohjoinen laji. Säännöllisen pesinnän eteläraja kulkee linjalla Pello–Posio–Suomussalmi (Atlas). Varsinkin lajin levinneisyysalueen eteläosissa kannat ovat 1900-luvulla jyrkästi taantuneet. Levinneisyysalueen eteläraja on tuona aikana vetäytynyt noin 200 km pohjoiseen. Alun perin taantumisen syyt olivat todennäköisesti ilmastolliset, mutta 1900-luvun puolivälistä lähtien osaselitys lienee tehostunut metsätalous. Norjassa lapintiaiskanta on keskittynyt Finnmarkin läänin alueelle (Gjershaug ym. 1994). Lapin luonnonsuojelualueella Venäjällä lapintiainen on melko runsas: kesäkuussa sekametsien lapintiaistiheydeksi saatiin 0.5–7.0 paria/km² (Semenov-Tjan-Shanskij & Giljazov 1991). Fennoskandiassa tiheydet ovat nykyään 0.2 – 7 paria neliökilometrillä.

Viimeisimmän julkaistun arvion mukaan maamme lapintiaiskanta on tällä hetkellä 50,000 – 80,000 paria ja talvikantamme 300,000 – 600,000 yksilöä, joskin arvioitu talvikanta tuntuu liian suurelta suhteessa pesimäkäntaan (oma arviomme talvikannaksi on 200 000 yksilöä).

Birdlife -tietokannasta ja muista lähteistä johdetut kanta-arviot lapintiaiselle ovat:

 Koko maapallon kanta  2.8 milj. yksilöä
 Euroopan pesimäkanta  260,000 paria
 Euroopan talvikanta  750,000 yksilöä
 Suomen pesimäkanta  65,000 paria
 Suomen talvikanta  200,000 yksilöä
 Lapin pesimäkanta  50,000 paria
 Lapin talvikanta  150,000 yksilöä
 Värriön pesimäkanta  38 paria
 Värriön talvikanta  110 yksilöä

 

ELINYMPÄRISTÖ JA RAVINTO. Lapintiaisen pääasiallista elinympäristöä ovat pohjoiset, etenkin kuusta sekä mäntyä ja idempänä lehtikuusta kasvavat havumetsät, mutta se esiintyy myös tunturikoivikoissa ja joenvarsipajukoissa. Lapintiainen suosii vanhoja luonnontilaisia metsiä. Hoitometsissä sen tapaa varmimmin suljetuissa havupuuvaltaisissa metsiköissä, joissa vielä on ikääntyneitä ja kuolleita puita sekä jonkin verran koivuja. Lapintiainen esiintyy myös havumetsiä halkovien jokien lehtipuuvaltaisissa rantametsissä (Harrap & Quinn 1996). Pesimäajan ulkopuolella lapintiaisia tavataan myös lepikoissa ja haavikoissa. Suhteellisen heikkonokkaisena kolopesijänä laji on riippuvainen lahopuusta, mutta se hyväksyy asuinsijakseen myös pöntön, mikäli luonnonkoloja on niukasti saatavilla.

Lapintiaisen ravinto koostuu pienistä selkärangattomista eläimistä, kuten kärpäsistä, kirvoista, perhosista, vesiperhosista, kovakuoriaisista ja kotiloista. Varsinkin poikasia se ruokkii eläinravinnolla. Lapintiainen syö myös siemeniä, etenkin männyn, kuusen, katajan, lehtikuusen ja koivun siemeniä, sekä erikoisuuten ruusun siemeniä missä niitä on saatavilla. Lapintiainen käy myös ruokintapaikoilla ja tunkioilla, ja se voi syödä rasvaa esimerkiksi poronraadosta. Lapintiainen varastoi ravintoa läpi vuoden, ja parhaimmillaan yhden yksilön tiedetään piilottaneen vuoden aikana yli 500,000 ravintokohdetta. Piilotettu ravinto on etupäässä männyn siemeniä, joita se sitten talvella hyödyntää, vaikkakin yleensä se löytää vain alle 15 prosenttia kätketystä ravinnosta. Kätköt ilmeisesti löytyvät ennemminkin sattumalta kuin muistinvaraisesti. Nuoret linnut kätkevät vain noin viidenneksen siitä mitä aikuiset, mikä ei usein riitä talveksi, joten nuoret linnut tulevat herkemmin ruokinnalle tai lähtevät vaeltamaan. Lapintiainen esiintyy usein pienissä lajipuhtaissa parvissa tai sekaparvissa yhdessä hömötiaisen kanssa. Ravintoa etsitään etupäässä puiden oksistosta, lehvistöstä ja neulasista.

ESIINTYMISHISTORIA LAPISSA. Lapintiainen lienee eräs Lapissa jyrkimmin taantuneita lintuja, ainakin mikäli vanhat runsausarviot pitävät paikkansa. 1800-luvuvun lopulla ja tämän vuosisadan alussa laji oli vielä varsin runsas. Enwaldin mukaan lapintiainen oli 1880-luvulla Venäjän puolella havumetsien yleisin lintu ja yhtä yleiseksi laji luokiteltiin Kuolajärvellä (Salla). Sodankylässä lapintiainen oli Finnilän mukaan vuonna 1913 havumetsävyöhykkeessä hyvin yleinen (kuusi pesälöytöä) ja Sallassakin melko yleinen vuonna 1914 (kaksi pesälöytöä). Merikallion mukaan lapintiainen oli vuonna 1917 Oulangalla kaikkialla yleinen, paikoin ehkä “ylen yleinenkin”. Ainoastaan harvoissa kanerva-jäkälätyypin metsissä (CCLT-) se oli vain “jotensakin yleinen”. Eri metsätyypeillä lapintiainen oli runsain, toiseksi runsain tai kolmanneksi runsain lintulaji.

Jo 1930-luvulle tultaessa lapintiainen näyttää taantuneen, sillä P. Suomalainen totesi lajin olleen Merikallion aikaan yleisempi. Lumiala ja H. Suomalainen tekivät lajista vuonna 1938 noin 25 havaintoa. Toisen maailmansodan aikana Franz tapasi lajia säännöllisesti talvella Alakurtissa. Merikallion (1958) mukaan lapintiaiskannan tiheys oli Metsä-Lapissa 1940–1950-luvuilla 2.9 paria/km² ja Peräpohjolassa 2.1 paria/km². 

 

Vuosien 1985–1987 linjalaskennoissa lapintiaisen keskimääräiseksi tiheydeksi kaikilla biotoopeilla saatiin 1.0 paria/km² ja parhailla biotoopeilla 4.4 (mänty-kuusi-koivusekametsä), 3.7 (rehevä mäntymetsä) ja 2.2 paria/km² (kuusimetsä). Tulokset vastaavat muiden tutkijoiden saamia (tarkemmin Saari ym. 1994). Vuosien 1989–1993 linjoilla vastaava luku oli 0.8 paria/km².

Pohjois-Suomessa lapintiainen on selvästi vähentynyt, mutta ei niin paljon kuin joissakin yhteyksissä on ounasteltu (ks. Saari ym. 1994). Uudempia tiheysarvoja ovat Oulangan 1.1 paria/km² (Rajasärkkä ym. 1995) ja Urho Kekkosen kansallispuiston 1.3 paria/km² (Rajasärkkä 1995). Vuotoksen alueen lapintiaistiheydeksi saatiin 2.1 paria/km² (Pessa ym. 1995). Itä-Lapin tiheydet vastasivat 1900-luvun loppupuolella noin 100 paria/atlasruutu, mikä merkitsisi koko Lapille 100,000 paria, mutta Itä-Lappi on keskimääräistä parempaa lapintiaisseutua, joten tällaista laskelman yleistystä ei voi tehdä.
 

HAVAINNOT VÄRRIÖN LUONNONPUISTOSSA JA LÄHIALUEILLA.
 Itä-Lapissa lapintiasen pesimäkannan tiheydet olivat 1900-luvun lopulla keskimäärin 1 – 2 paria neliökilometrillä. Biotooppikohtaisesti lapintiainen oli runsain mänty-kuusi-koivu sekametsissä (4.4 paria neliökilometrillä). Atlashavaintojen perusteella lapintiainen oli Itä-Lapin 31. yleisin laji. Itä-Lapin lapintiaiskannan kooksi arvioitiin 1990-luvulla 14,000 – 17,500 paria, eli noin puolet maamme minimikannasta. 

 

Kuva 2. Lapintiaisen havainnot Värriön luonnonpuiston
pistelaskentalinjoilla (sisä- ja ulkopisteet yht.) 1985-2008.

Värriön luonnonpuiston piste- ja sarkalaskentalinjojen yhdistetystä aineistosta (17 vuotta) laskettu pesimiskanta Värriön luonnonpuistoon on hämmästyttävästi vain 38 paria. Se vastaa 0.3 paria/km², eli selvästi vähemmän kuin 1900-luvun loppupuolen lukemat.

Vastaavasti Värriön luonnonpuiston talvikannaksi arvioidaan 110 yksilöä.

Pistelaskennan 24 vuoden aineisto osoittaa, että lapintiaisen väheneminen jatkuu. Kun lapintiainen tavattiin 1980-luvun puolivälissä linjoilla keskimäärin kaksi kertaa, 2000-luvun lopulla se tavataan enää keskimäärin joka toinen vuosi. Aleneva suunta on tilastomatemaattisesti merkitsevä (95 prosentin todennäköisyydellä). Vaikka Värriön pistelaskennan aineisto on verraten vähäinen, se tukee lapintiaisen Lapissa todettua vähenemää viimeisen sadan vuoden aikana.

 

PESINTÄ.
Lapintiainen pesii yleensä kerran kesässä, Keski-Venäjällä joskus kuitenkin kahdesti. Laji pariutuu eliniäksi. Pesä on lahoavassa puussa tai kannossa, usein tikankolossa. Jos luonnonkoloja ei ole, pöntöt kelpaavat pesimäpaikaksi. Pönttöpesimisen havaintoja on mm. Värriön tutkimusasemalla, Ainijärvellä ja Kemihaarassa. Suotuisissa elinympäristöissä reviirin koko on noin 15 – 20 ha, huonoissa 50 – 100 ha. Pesyekoko vaihtelee rajoissa 4 – 11, haudonta-aika on 15 – 18 vrk, pesäpoikasaika 19 – 20 vrk, jonka jälkeen poikaset ovat emoistaan riippuvaisia vielä noin 13 vuorokautta. Poikaset ovat vielä tämän jälkeen yhdessä 3 – 4 vuorokautta ennen kuin ne hajaantuvat omille teilleen. Tämä merkitsee sitä, kun vielä talvivarastojakin on kerättävä, että toiseen pesyeesiin ei ole aikaa Lapin olosuhteissa. Ainakaan poikaset eivät silloin ehdi paljoja varastoja kerätä ennen talvea. Itä-Lapissa muninnan alkamisen mediaani on 23.5., ja kun poikasten itsenäistymiseen menee yli kaksi kuukautta, ollaan jo heinä-elokuun vaihteessa. 

 

Kuva 3. Lapintiainen (aikuinen) Värriön
luonnonpuistossa (kuva Teuvo Hietajärvi)

Värriön tutkimusaseman kortistossa on vuoden 1997 loppuun mennessä tiedot 163 lapintiaisen pesinnästä tai sen yrityksestä. Näistä 105 on luonnonkoloissa: männyssä (66), kuusessa (24), koivussa (11), haavassa (3) ja raidassa (1). Pesät ovat usein vanhoissa pohjantikan koloissa. Muninta alkaa 14.5.–5.6. välisenä aikana, mediaanina 23.5. (n=40). Lisäksi neljä uusintapesää on aloitettu välillä 31.5.–21.6. Vuosina 1976–1997 pesyekoko oli keskimäärin 7.6 ± 1.3 (n=39) ja onnistuneista pesistä selvisi lentoon keskimäärin 5.9 ± 2.0 poikasta (n=28), mukaan lukien kolme pesäpoikasvaiheessa epäonnistunutta pesää 5.3 ± 2.6 (n=31). Suomessa toisia pesyeitä ei tunneta, mutta Semenov-Tjan-Shanskij & Giljazov (1991) ilmoittavat yhden tapauksen Lapin luonnonsuojelualueelta. Värriön tutkimusaseman maastossa nähtiin 16.4.1998 ilmeinen lapintiaisen ja hömötiaisen sekapari. 

VIITTEET:

BirdLife International 2008. Parus cinctus. In: IUCN 2008. 2008 IUCN Red List of Threatened Species. <www.iucnredlist.org>. Downloaded on 28 January 2009.

Harrap, S. & Quinn, D. 1996:  Tits, nuthatches & treecreepers. – Christopher Helm, London.

Gill, F. B., Slikas, B., & Sheldon, F. H. (2005). Phylogeny of titmice (Paridae): II. Species relationships based on sequences of the mitochondrial cytochrome-b gene. Auk 122: 121-143.

Saari, L., Pulliainen, E., Hildén, O., Järvinen, A. & Mäkisalo, I. 1994: Breeding biology of the Siberian tit Parus cinctus in Finland. – J. Orn.135: 549–575.

*****

Teksti Veli Pohjonen ja Lennart Saari 8.10.2008, päivitys 3.4.2009

Advertisements