Merimetso (Phalocrocorax carbo), sen havainnot Suomen Lapissa ja Värriön luonnonpuistossa

MERIMETSO (Phalacrocorax carbo , engl. Great cormorant ) on helppo tuntea mustanpuhuvasta höyhenpuvustaan yhdistyneenä suureen kokoon ja pitkään kaulaan. Kaukanakin lentävän linnun oppii nopeasti erottamaan samankokoisista hanhista merimetsolajeille luonteenomaisen liitelyn perusteella. Myös maissa lepäilevien yksilöiden tapa pitää siipiään aika ajoin levitettyinä on omiaan tälle ryhmälle. Merimetso onkin eräs maamme helpoimmin tunnistettavia lintulajeja.

 

Merimetso (Phalacrorocax carbo)
Kuva Wikipedia Commons

LEVINNEISYYS JA RUNSAUS. Merimetso on sukunsa suurikokoisin ja laajimmalle levinnyt laji. Sen pesimäalue ulottuu arktisilta alueilta tropiikkeihin. Pohjois-Amerikan koillisosista Euroopan kautta Afrikkaan, Intiaan, Kinaan, Japaniin ja Australiaan saakka. Alalajeja erotetaan yleensä 6 (vaihteluväli 3 – 7 ). Meillä tavataan kaksi alalajia. Nimialalaji carbo, joka pesii Atlantin rannikolla (Islannissa, Brittein saarilla, Ranskassa, Norjassa ja Venäjällä sekä Kuolan niemimaalla että Vienanmerellä) ja joka ainakin osittain muuttaa Lapin läänin kautta Jäämerelle; sekä alalaji sinensis, joka on merimetson laajimmalle levinnyt alalaji ja joka pesii Keski-, Etelä- ja Itä-Euroopassa sekä Skandinavian eteläosissa ja on kotiutunut myös meille. Tämä alalaji on aito muuttolintu.

Merimetso pesii Euraasiassa, Afrikassa, Australiassa ja Pohjois-Amerikassa. Euroopassa pohjoisimmat pesimäalueet ovat Norjan pohjoisosissa ja Kuolan niemimaalla. Eurooppalaisen kannan kooksi on arvioitu vähintään 140,000–145,000 paria (Venäjällä lisäksi 20,000–35,000 paria) ja laji pesii 31 Euroopan maassa (EBCC). Suomessa laji pesi ensi kerran vuonna 1996. Talvikantamme on 100–1000 yksilöä (Koskimies 1993). Finnmarkin alueelta Norjassa merimetso on yleinen (Gjershaug ym. 1994). Lapin luonnonsuojelualueella merimetso on tavattu kuudesti (Semenov-Tjan-Shanskij & Giljazov 1991). Lapissa tavatut linnut ovat siten muuttamassa pesimäalueilleen Jäämeren rannoille.

Vuonna 1992 merimetson pesimäkanta Euroopassa oli vähintään 208,000 paria, joista sinensis-alalajin osuus oli noin 165,000 paria. Merimetso on pesinyt Euroopassa yhtäjaksoisesti jo tuhansia vuosia ja arkeologiset löydöt viittaavat laajaan esihistorialliseen levinneisyyteen Itämeren alueella. Itämerta asutti alun perin alalaji carbo, joka näyttää hävinneen aikaisintaan vasta 1500-luvun tuntumassa. Sinensis-alalaji pesi Ruotsissa 1800-luvulla, mutta tarkempaa leviämisajankohtaa ei ole tiedossa. Tämä alalaji esiintyi jo muinoin etelämpänä Euroopassa, mistä viitteenä noin 3000 vuotta vanhat luulöydöt Bulgariasta.

Merimetso pesi Keski- ja Pohjois-Euroopassa myös 1500- ja 1700-luvuilla. Lajin vaino tehostui entisestään 1800-luvulla ja monista Euroopan maista merimetso hävitettiin kokonaan 1800- ja 1900-lukujen vaihteesta, esimerkiksi Ruotsista vuonna 1909. Palaaminen pesimälinnustoon kesti monin paikoin vuosikymmeniä.

Sinensis-alalajin kannankehitys on mullistunut viime vuosikymmeninä. Ankarat vainot jatkuivat paikoitellen 1950- ja 1960-luvuille saakka ja pesimäkanta kävi niinkin alhaalla kuin 3500 – 4300 parissa 1960-luvun alussa. Tällöin myös tuholaismyrkkyjen pesimätuhoja heikentävä vaikutus oli suurimmillaan. Sinensis-alalajin pesimäkannan nopea kasvu ja yhdyskuntien levittäytyminen alkoi Hollannissa 1970-luvun lopulla ja Puolassa, Romaniassa, Ruotsissa, Saksassa ja Tanskassa 1980-luvun alkupuolella tai puolessavälissä. Pohjois- ja Keski-Euroopan kanta oli vuosina 1981–1982 15,000 ja vuonna 1992 jo 81,000 paria. Itämeren piirissä pesi sisämaapesinnät mukaan lukien vuonna 1995 noin 84,000 sinensis-alalajin merimetsoa (joista noin 76,000 rannikkoalueella). Tämä oli puolet alalajin pesimäkannasta Euroopassa.

Merimetso on saattanut pesiä Ahvenanmaalla ja lounaissaaristossa jo 1700-luvulla (Lehikoinen, Gustafsson ja muut 2003), mutta vasta vuonna 1996 lajin pesintä varmistettiin Tammisaaressa (10 paria). Vuonna 1997 maassamme pesi 24 paria kahdessa yhdyskunnassa (Rusanen ym. 1998). Tämän jälkeen kannan kasvu on ollut nopeaa, sillä vuonna 2007 pesiviä pareja arvioitiin olevan jo 8900, joiden lisäksi meillä majaili suuri joukko pesimättömiä lintuja (Suomen ympäristökeskus). Kannan kasvun myötä ovat äänenpainot merimetsoa vastaan jyrkentyneet ja merimetso mainitaan jopa vuoden 2007 hallitusohjelmassa.

Merimetson sinensis-alalajin pohjoisten ja itäisten kantojen yksilöt ovat aitoja muuttolintuja, kun taas etelämpänä pesivät linnut ovat osittaismuuttajia tai paikkalintuja. Pohjois-Atlantin alalaji carbo on ydinalueillaan osittaismuuttaja. Norjan ja Pohjois-Venäjän pesimäkannasta ainakin osa suuntaa talveksi Itämerelle osan hajaantuessa pesimäalueiden rannikoille. Itämerelle muuttava kannanosa palaa Ahvenanmaan ja Saaristomeren kautta ja edelleen Pohjanlahden Suomen puoleista rannikkoa pitkin kohti pohjoista. Määrät alkoivat kasvaa voimakkaasti 1970-luvulla. Jurmon lintuasemalla havaitut määrät kokivat viimeisen aallonpohjansa vuosina 1985 – 1988 saman aikaan kun merimetsokannat romahtivat itäisen Ruijan alueella Pohjois-Norjassa. Jurmossa talvikauden viettävät yksilöt kuulunevat nimialalajiin, koska sinensis-alalaji talvehtii enimmäkseen 800 – 3000 km etelämpänä. Suomenlahden rannikkoa pitkin muuttaa pieni määrä nimialalajin merimetsoja. Talvehtimisessaan sinensis-alalaji suosii sisävesiä, nimialalaji merenrannikkoa. Euroopan pesimäpopulaatioiden talvikanta lienee vähintään 720,000 yksilöä. Itämerellä merimetsojen tärkeimmät talvehtimis- alueet sijaitsevat tanskan itäosien matalissa rannikkovesissä. Vuosina 1988 – 1993 Itämeren talvikannaksi arvioitiin 19,400 yksilöä. Maamme talvehtivaksi merimetsokannaksi arvioi Koskimies (2005) 300 – 4000 yksilöä, läpimuuttavaksi kannaksi vastaavasti 10,000 – 20,000 yksilöä. Jos pääreitti menee Suomenlahden kautta koilliseen ja 10 prosenttia Pohjanlahden kautta, Lapin läänin kautta pohjoiseen muuttavia lintuja olisi keskimäärin 1500 kappaletta vuodessa.

 

Birdlife -tietokannasta ja muista lähteistä johdetut kanta-arviot merimetsolle ovat:

 

 Koko maapallon kanta  1.3 milj. yksilöä
 Euroopan pesimäkanta  340,000 paria
 Euroopan talvikanta  0.5 milj. yksilöä
 Suomen pesimäkanta  5000 paria
 Suomen talvikanta  2150 yksilöä
 Lapin pesimäkanta  0 paria
 Lapin talvikanta  0 yksilöä
 Lapin yli muuttavat  1500 yksilöä
 Värriön yli muuttavat  100 yksilöä

ELINYMPÄRISTÖ JA RAVINTO. Merimetsot pesivät enimmäkseen matalien ja laajojen vesialueiden tuntumassa, usein luodoilla tai muilla rauhallisilla alueilla, esimerkiksi jokisuistojen tulvametsäsaarekkeissa. Suuret yhdyskunnat sijaitsevat lähes poikkeuksetta merenrannikolla tai suurten järvien tai jokien rannoilla. Sopivien alle 20 m syvien vesien tulee sijaita alle 20 km:n etäisyydellä pesäpaikasta. Merimetsot tarvitsevat kalastusalueensa tuntumassa sopivia levähdyspaikkoja, esimerkiksi luotoja, joilla ne voivat levätä, sulattaa ravintoaan ja kuivata höyhenpukuaan. Sinensis-alalajin yhdyskuntien pienin keskietäisyys on yleensä 20 – 30 km.

Merimetso käyttää ravinnokseen lähes yksinomaan kalaa. Euroopassa on saalisvalikoimassa tunnistettu vähintään 115 kalalajia. Merimetso keskittyy kullakin alueella yleisimpiin lajeihin ja usein yli puolet ravinnosta koostuu parista kalalajista, jotka vaihtelevat vuodenajan ja alueen mukaan. Ruotsissa on arvioitu, että 1000 parin merimetsokolonia saalistaa maalis- elokuussa 318 tonnia kalaa pesimäyhdyskunnan ruokailuvesiltä.
ESIINTYMISHISTORIA LAPISSA. Lapissa merimetso on jo vanhastaan tuttu. Inarin Lapista on useita julkaistuja havaintoja jo 1800-luvulta, myös kesäajalta, jossa se myös jo 1904 – 1914 todettiin jokakesäiseksi. Itä-Lapista merimetso on tunnettu 1900-luvun alusta saakka. Weckmanin mukaan merimetso ammuttiin lokakuun alussa 1903 sekä Kursussa että Tenniöjärvellä, molemmissa yksi yksilö.  Merimetso oli myös ammuttu Tenniöjärvellä keväällä 1912 ja toinen Sallajärvellä syksyllä 1913 (tämä lintu oli kuuleman mukaan oleskellut Sallassa koko kesän). Kesällä 1914 Finnilä näki täytetyn linnun Sallan kirkonkylän kestikievarissa ja syksyllä 1914 hänelle lähetettiin Sallassa ammuttu yksilö. Merikallion mukaan merimetsoa on keväin, syksyin nähty ja ammuttu melkeinpä kaikkialla Kuusamon–Kaakkois-Kuolajärven alueella. Ilmeisesti siis osa Vienanmerelle matkaavista linnuista muuttaa Itä-Lapin yli.
NYKYESIINTYMINEN. Lapissa merimetsoa tavataan Kemi-Tornion alueella säännöllisesti muuttoaikoina ja kesällä ulkomerellä, eniten keväisin (Rauhala 1994). Suurimmat parvet siihen mennessä olivat keväällä 123 (vuonna 1979), kesällä 59 (vuonna 1919) ja syksyllä 66 yksilöä (1975). Kemi-Tornion havainnot lisääntyivät 1970-luvun jälkipuoliskolla, mutta vähenivät 1980-luvulla. Kevätmuutto alkaa Kemi-Tornion alueella maalis-huhtikuussa ja huipentuu yleensä välille 11. – 29.4., jatkuen toukokuun lopulle saakka. Syysmuutto alkaa varhain elokuun puolessavälissä, joskus ehkä kuunalussa, huipentuen välille 17. – 28.8. Viimeisiä nähdään merellä joulukuulle asti (Rauhala 1994).

Myös Lapin sisämaassa merimetsoja tavataan muuttoaikoina, mutta ei kuitenkaan säännöllisesti Pelkosenniemen, Sallan, Savukosken ja Enontekiön alueella. Tunnetuimpia levähdyspaikkoja ovat Pellon/Ylitornion Miekojärvi, Sodankylän Lokka, Unari ja Kelujärvi, sekä Inarin Kelujärvi. Vuosina 1973 – 1982 tunnettiin myös kesähavaintoja ja yksi talviaikainen havainto. Etelä- ja Keski-Lapissa tavattiin vuosijaksolla 1983 – 1989 kevätmuutolla 241 yksilöä ja kesäkuulta on lisäksi neljä havaintoa. Eniten yksilöitä nähtiin Rovaniemen Kemijokivarressa ja Sallan Kelloselässä.. Vuosina 1990 – 1995 samalla alueella tavattiin keväällä 258 lintua, enimmillään 128 muuttavaa Pellossa 24.4.1993. Syyshavaintoja tehtiin yhteensä 274 yksilöstä, enimmillään 70 muuttajaa Ranualla 3.9.1994. Kesällä oli Lokan altaalla enimmillään 18 yksilöä. Vuosina 1996 – 1999 kertyi samalta alueelta jo havainnot peräti 1800 yksilöstä, eikä varmaankaan kaikkia havaintoja edes ilmoitettu katsausten tekijöille. Lokan altailla majaili kesäkuussa vuonna 1999 45 – 50 yksilöä. Vuonna 2000 tavattiin Lapin sisämaasta yhteensä noin 400 yksilöä, kaikkina kuukausina paitsi tammi- helmikuulta. Joulukuulta ilmoitettiin peräti kolme lintua. Vuonna 2005 havainnot tehtiin välillä 3.2. – 21.12., mutta yhteismäärää ei ilmoitettu. Vuonna 2006 ilmoitettiin yhteensä 192 merimetsoa aikavälillä 31.3. – 30.11.

Merimetso on Inarinjärvellä säännöllinen kesä- ja syysvieras eikä kaikkia havaintoja ilmoiteta paikallisille harrastajille. Inarin Lapista tunnetaan vain kaksi talvihavaintoa: helmikuussa 1989 ja joulukuussa 1993 (Karhu & Osmonen 2000).

Vuonna 1998 laskettiin Kemijärvellä yhteensä 456 yksilöä 4.4. – 30.5. välisenä aikana (Saari ym. 1999).

Kuusamossa merimetsoa luonnehditaan harvinaiseksi läpimuuttajaksi, jota tavataan siellä etupäässä syksyisin. Havaintoja on tiedossa 1900-luvun alusta lähtien (Seppänen 1999).

Merimetso on toistaiseksi Lapin läänissä pelkkä läpimuuttaja ja muuton kokonaismäärästä havaittaneen vain murto-osa. Tulevaisuudessa pesintä lienee mahdollista Perämeren saaristossa (alalaji sinensis) tai Lapin suurilla tekoaltailla (alalaji carbo tai sinensis).
HAVAINNOT VÄRRIÖN LUONNONPUISTOSSA JA LÄHIALUEILLA. Värriön tutkimusaseman lähiympäristössä merimetso on kirjattu ensimmäisen kerran Ainijärvellä 27.8.1985 (4 pysähtyi). Todennäköisiä merimetsoja nähtiin 28.8.1990 vähintään 40 ja 29.8.1990 yhteensä 40–50 lintua lennossa lounaaseen Värriön tutkimusaseman ja Nuorttiaavan yllä. Seuraava havainto on vasta 27.4.2002, jolloin Teuvo Hietajärvi havaitsi 30 yksilön parven tutkimusaseman yllä. Yksinäinen merimetso ilmestyi kalastamaan Kuutsjärveen 18.8.2002 ja uudelleen 28.8.2002. Tämä lintu ei päässyt enää lentoon pienestä Kuutsjärvestä. Se pyydystettiin ja vapautettiin Lattunassa Kemijokeen. Viimeisin havainto on 22.8.2007, jolloin Ville Vakkari havaitsi 60 yksilön metrimetsoparven Pikku Sauoivan yllä.
MUUTTO. Halonen (1979) olettaa, että merimetsot muuttavat ainakin osaksi muutaman kilometrin korkeudella yli Lapin läänin sisämaa-alueiden. Itä-Lapin yli kulkenee merimetsojen muuttoväylä Kuolan niemimaalle, mutta yleensä niin korkealla, ettei lintuja havaita. Muuttoreitti tuntuu kulkevan Kemijärven kautta (Saari ym. 1999).

Kemijärvellä merimetso lienee nykyisin säännöllinen lähimuuttaja ja mahdollisesti myös säännöllinen kesänviettäjä. T. Leinon mukaan syksyisin järvellä lepäilee kymmeniä merimetsoja, vaikka muistiinmerkittyjä ja julkaistuja havaintoja on vähän. Keväällä lintuja on tavattu ainakin 2.5.1976 5 yksilöä (K. Uino), 23.5.1988 1 kaakkoon (J. Matero), 10.5.1990 (K. Uino) ja 30.5.1997 (J. Matero). Kesällä 1983 laji tavattiin myös Kemijärvellä (Kokko 8:38). Syyshavaintoja Kemijärveltä on 2.9.1976 (S. Saari), 1.9.–9.10.1979 (Halonen 1979), noin 27.9.1982 3 (V. Muhli/Kokko 6:63), 12.–21.9.1995 (K. Uino ym.), kesä–lokakuussa 1996 vähintään 6 lintua (J. Matero), 8.9.1997 2 lintua, joista toinen hukkui ja sekä 25.9.1998 että 10.10.1998 2 yksilöä Kemijärven silloilla (J. Jokimäki & M.-L. Kaisanlahti). Savukoskella merimetso on tavattu 18.5.1978 (H. Kauhanen/Kokko 1 (2–3):25) ja Pelkosenniemellä keväällä 1983 yhteensä 2 yksilöä (Kokko 7:40). Pelkosenniemen Arvospuolessa nähtiin lintu 15.9.1995 (A. Keto-Tokoi). Sallassa nähtiin noin 100 itään lentävää Kelloselän vartion yli 15.4.1983, 20.9.1988 nähtiin yksinäinen lintu Naruskassa (Kokko 11:21) ja 28.9.1992 nähtiin 6 Karhujärvellä (N. Palojärvi). Keväällä 1998 merimetso oli Kemijärvellä ennennäkemättömän runsas: 4.4.–30.5. välisenä aikana tehtiin 10 havaintoa yhteensä 456 yksilöstä. Linnut muuttivat koilliseen tai pohjoiskoilliseen. Suurimmassa parvessa oli 16.4. 94 yksilöä (J. Matero).

Jokimäen ja Punnosen (1985) mukaan merimetsoja tavataan Lapissa säännöllisesti, muttei kuitenkaan Pelkosenniemen, Savukosken ja Sallan alueilla. Halonen (1979) olettaa, että merimetsot muuttavat ainakin osaksi muutaman kilometrin korkeudessa yli Lapin läänin sisämaa-alueiden. Näyttääkin ilmeiseltä, että Itä-Lapin yli kulkee merimetsojen muuttoväylä Kuolan niemimaalle, mutta niin korkealla, ettei lintuja yleensä havaita.

Saapumisajat saatiin jaksolla 1968–1997 kuudelta vuodelta. Ääriarvot olivat 15.4.–30.5. ja mediaani 14.5.


VIITTEET:

Halonen, J. 1979: Merimetso säännöllinen läpimuuttaja Lapissa. – Kokko 2:19

del Hoyo ym. 1992

Lehikoinen, E. & Gustafsson, E. ja muut 2003: Varsinais-Suomen Linnut. – Turku, 416 s.

Rusanen, P., Mikkola-Roos, M. & Asanti, T. 1998: Merimetso Phalacrocorax carbo – Musta viikinki. Merimetson kannankehitys ja siihen vaikuttavat tekijät Itämeren piirissä ja Euroopassa. – Suomen Ympäristö 182: 1 – 74.

*****

Teksti: Lennart Saari ja Veli Pohjonen 29.11.2007, päivitys 8.4.2009

Advertisements