Luhtahuitin (Porzana porzan) esiintymisestä Suomessa

LUHTAHUITTI (Porzana porzana , engl. Spotted crake) on monen yölaulajan tapaan varsin näkymätön, mutta soidinaikana hyvin kuuluva lintu. Luhtahuitti on tyypillisen typäkkä rantakana. Sillä on lyhyt ja suora nokka ja

Luhtahuitti (Porzana porzana)
Kuva: Wikipedia commons

pyrstön alapeitinhöyhenet ovat kellertävänvalkeat ja jalat vihreänsävyiset. Ruumis os täplikäs (engl. nimi ”täplikäs rantakana”). Lajin ”huittailu” on paras tuntomerkki soidinaikana. Ruumiin pituus lajilla on 23 cm, paino 100 g ja siipien kärkiväli 40 cm.


ESIINTYMINEN JA RAVINTO. Luhtahuitti suosii reheviä ruohistorantoja, tyypillisesti niin sanottuja lintujärviä. Lisäksi luhtahuitin voi tavata erilaisilla soilla, jätevesialtailla, tulvaniittyjen lammikoilla, altailla ja hitaasti virtaavissa joissa.

Luhtahuitti on kaikkiruokainen, mutta pääosan ravinnosta muodostavat pienet selkärangattomat eläimet ja vesikasvien osat. Ruokalistalla ovat kastemadot, nilviäiset, hyönteiset ja niiden toukat, hämähäkit, sekä pikkukalat. Kasviravinto koostuu levistä, versoista, lehdistä, juurista ja siemenistä. Laji kahlailee vielä noin 7 cm:n syvyisessä vedessä ja kävelee lietteellä – yleensä lähellä suojaa. Ravinto poimitaan joko veden tai lietteen pinnalta, tai työntämällä pää veteen. Aktiivisuushuippu sattuu aamuun tai iltaan.


LEVINNEISYYS JA RUNSAUS. Luhtahuittia tavataan Brittein saarilta ja Espanjasta Etelä-Skandinavian, Välimeren pohjoisosien sekä Balkanin kautta Venäjälle, Kaukasukselle ja Iraniin, josta Kazakstaniin, Lounais-Siperiaan ja Luoteis-Kiinaan. Laji talvehtii Välimeren seuduilta ja Lähi-idästä aina Länsi- ja Etelä-Afrikkaan, sekä Pakistanissa, Intiassa ja Myanmarissa (del Hoyo ym. 1996).

Luhtahuitti on palearktinen laji, joka pesii suurimmassa osassa Eurooppaa. Levinneisyysalue ulottuu idässä Jeniseijoelle ja Luoteis-Mongoliaan. Fennoskandiassa luhtahuitin levinneisyys on eteläinen, Finnmarkissa lajia ei koskaan ole tavattu (Gjershaug ym. 1994). Laji puuttuu myös Lapin luonnonsuojelualuseen linnustosta (Semenov-Tjan-Shanskij & Giljazov 1991).

Luhtahuitti ei ole maailmanlaajuisesti uhanalainen. Määrät kuitenkin vaihtelevat suuresti monin paikoin. Euroopan trendi oli 1900-luvulla alaspäin, johtuen mm. kosteikkojen kuivatuksesta. Nykyään laji on paikoittainen ja harvalukuinen useimmilla alueilla. Pitkällä tähtäimellä lajia uhkaavat veden pinnan vaihtelut, jotka voivat johtua joko kuivatuksesta tai ilmaston muutoksesta, mutta etenkin talvella laji voi asuttaa myös ihmisen muokkaamia elinympäristöjä.

Suomessa luhtahuitti pesii harvalukuisena rehevillä ruohistorannoilla Etelä- ja Keski-Suomessa. Kanta on vahvin maan etelä- ja kaakkoisosissa, mutta jyrkkien kannanvaihteluiden vuoksi esiintyminen etenkin levinneisyysalueen pohjoisrajoilla Kainuussa ja Perämeren tuntumassa on oikukasta. Lounaissaaristossa luhtahuitti on harvinainen. Koskimies (2005) arvioi maamme kannaksi 1000 – 2500 paria.


KANNANVAIHTELUN ESIMERKKITAPAUS: LUHTAHUITTI RYMÄTTYLÄN AASLALLA.
 Luhtahuitti on Aaslalla epäsäännöllinen pesijä. Lajin esiintymistä voitaneen kuvailla alueelle saapumisena, kannan vakiintumisena ja häviämisenä. Karkeasti ottaen laji ilmestyi Aaslalle 1970-luvulla, vakiintui 1980-luvulla ja hävisi 1990-luvulla. Varsinainen tutkimuskausi oli neljännesvuosisata vuosina 1975 – 1999. Varhaisempi havainnointi on ollut paljon satunnaisempaa, mutta helposti tunnistettavana lajina luhtahuitti olisi tullut luultavasti havaituksi, jos se olisi alueella esiintynyt. Vuodesta 2000 lähtien havainnointi on pysynyt kutakuinkin samalla tasolla kuten varsinaisen tutkimuskauden aikana.

Havainnot vuoden 1974 loppuun mennessä. Vuoden 1974 loppuun mennessä luhtahuitti oli havaittu Aaslalla kolmena vuotena: Tiirasta löytyi Rauno Tenovuon havainto 25.5.1957; vuonna 1968 laji huittaili Etelälahden perukassa ilmeisesti päivittäin 7. – 15.7. välisenä aikana ja vuonna 1974 laji tavattiin puutteellisesta havainnoinnista huolimatta Paskalahden länsipäässä kolmena yönä 18.5. – 1.6. välisenä aikana.

Havainnot vuosina 1975 – 1979. Luhtahuitti oli vielä 1970-luvun loppupuolella satunnainen laji Aaslalla. Vuonna 1975 laji huittaili Ruoninjärvellä 13. – 15.5., mutta paikallisten asukkaiden mukaan lintu oli ollut äänessä jo muutamia päiviä aiemmin. Vuonna 1976 huutelupaikkoja oli jo ilmeisesti kolme: Paskalahden länsipää 25.5., Etelälahti 21. – 22.6. ja Paskalahden itäpää samoin 21. – 22.6. Vuonna 1978 äänteli luhtahuitti Paskalahdella 27.5. ja vuonna 1979 Ruoninjärvellä 8. – 11.7.

Havainnot vuosina 1980 – 1989. Vuonna 1981 ensimmäinen luhtahuitti tavattiin Paskalahden länsipäässä 13. – 21.5. ja suunnilleen samassa paikassa 25.7. Seuraava huittailija kuultiin Otaniemenpään ja Uudentuvan välisellä osuudella 20.7., Otaniemenpään lammella kuultiin ilmeisesti uusi huittailija 21.7. ja mahdollisesti useampikin 24.7. ja varmuudella kaksi 26. – 27.7. Lisäksi Etelälahden pohjukassa kuultiin lintu 26.7. Eri yksilöitä oli ilmeisesti viisi ja huomio kiinnittyy lajin runsauteen heinäkuun loppupuolella.

Vuonna 1982 oli yhteensä kaksi yksilöä ahkerasti äänessä huhtikuun lopulta heinäkuun alkuun. Paskalahden länsipäässä huittaili lintu 27.4. – 2.7. ja Otaniemenpäässä toinen 19.5. – 2.7. Vuonna 1983 reviireiksi tulkittiin myös kaksi, mutta havaintopäiviä oli vain kaksi: Paskalahden länsipää 28.5. ja Otaniemenpää 20.7.

Vuosi 1984 oli reviirimäärältään paras, reviireiksi tulkittiin yhteensä seitsemän. Havainnot keskittyvät toukokuulle: 6.5. neljä ääntelevää ja 17.5. viisi, jotka ovat Aaslan suurimmat päiväsummat kautta aikojen. Viimeiset ääntelijät (2) kuultiin 16.6. Paskalahden länsipäässä oli parhaimmillaan kolme ääntelijää (17.5), Otaniemenpäässä kaksi (6.5.) ja Uudentuvan järvellä kaksi (17.5.).

Vuonna 1985 reviireiksi tulkittiin kolme: Otaniemenpää 17.5., Paskalahden itäpää 31.5. – 21.6. ja Uustupa 12.6. Vuonna 1986 saatiin reviirejä myös kolme: Paskalahden länsipää 8.5. – 31.5. ja Otaniemenpäässä yhteensä kaksi välillä 8.5. – 25.6. ( 2 ääntelevää 10. ja 12.5.). Vuonna 1987 luhtahuitti kuultiin kahdesti Paskalahdella 25. – 27.5., vuonna 1988 samassa paikassa 25.5., mutta vuonna 1989 huittailupaikkoja oli sentään kolme: 17.6. Paskalahti, 22. – 23.6. Etelälahden pohjukka ja 27. – 28.6. Uustupa.

Havainnot vuosina 1990 – 1999. Vuosina 1990 – 1999 luhtahuitti tavattiin vain kolmena vuotena: vuonna 1992 Otaniemenpäässä 25.6.; vuonna 1996 Etelälahden pohjukassa 2. – 14.5.; ja vuonna 1999 Paskalahden länsipäässä 9.5. – 3.6.

Havainnot vuosina 2000 – 2008. Näinä vuosina tavattiin ainoastaan yksi todennäköinen läpimuuttaja, joka äänteli vaimeasti Etelälahden pohjukassa 19.8.2007.

Yhteenveto havainnoista. Ensimmäinen luhtahuitti havaittiin vuonna 1957, vuosina 1975 – 1989 laji puuttui vain kahtena vuonna (1977 ja 1980), mutta vuodesta 1990 laji on tavattu vain neljänä vuotena: 1992, 1996, 1999 ja 2007. Useampi kuin yksi reviiri toettiin vuosina 1976 (3), 1981 (5), 1982 (2), 1983 (2), 1984 (7), 1985 (3), 1986 (3) ja 1989 (3). Reviirejä kaskettiin yhteensä 38, joista siis 27 (71 %) todettiin vuosina 1980 – 1989. Reviirit sijoittuivat Etelälahden pohjukkaan, Ruoninjärvelle, Paskalahdelle (länsipäässä kolme ja itäpäässä yksi), Otaniemenpäähän (kaksi) ja Uuteentupaan (kaksi). Tämän mukaan maksimikanta olisi yhdeksän reviiriä. Kaikki reviirit sijaitsevat rehevissä järvissä tai lahdenpohjukoissa. Yhteensä reviirejä on löydetty Paskalahdelta 16, Otaniemenpäässä 10, Uudessatuvassa 5, Etelälahdessa 5 ja Ruoninjärvellä 2. Reviirien löytymisessä on ollut ajallisia eroja. Heinäkuussa todettuja uusia reviirejä (yhteensä 7 kpl.) ei ole löydetty enää vuoden 1983 jälkeen ja vuodesta 1984 myöhäisin huittailija on todettu 28.6 (lukuun ottamatta ilmeistä muuttajaa 19.8.2007). Tämä viittaa siihen, ettei kesäisiä liikkujia ole enää kuten aiemmin.
Luhtahuitin esiintymiskuva on mielenkiintoinen. Laji tuntuu runsastuneen aikana, jolloin karjanlaidunnus oli alueella loppumassa ja huippu saavutettiin pian sen jälkeen kun laidunnus oli loppunut lajin pääesiintymisalueella Aaslalla. Kun rantaniityt pikku hiljaa kasvoivat umpeen, hävisi luhtahuittikin käytännössä. Esiintymiskuva on hyvin samanlainen kuin taivaanvuohella (Saari 2004), jonka riippuvuus rantaniityistä on ilmeinen. Luhtahuitilla samaa riippuvuutta ei ole kovin helppo kuvitella. Luhtahuitti on kuitenkin massamme painopisteeltään itäinen laji, joten lajin häviämisen syyt voivat löytyä myös lajin levinneisyyden ydinalueilta, josta lintuja ei enää ”riitäkään” reuna-alueille. Luhtahuitin oletetaan voivan vaihtaa pesimäaluettaan ensimmäisen ja toisen pesyeen välillä, mistä osoituksena heinäkuiset saapujat. Näitä ei kuitenkaan ole mainittavasti ollut enää 1980-luvun alkupuolen jälkeen.

Laidunnus alueella alkoi jälleen 2000-luvun alussa ja se on voimaperäisintä juuri luhtahuitin pääesiintymisalueella Aaslalla. Paskalahden länsipään reviirit lienevät luhtahuitille tällä haavaa asuinkelvottomia. Myös Otaniemenpään lammikko on voimaperäisen laidunnuksen kohteena, mutta se on kosteampi, eikä karja pääse koko ruovikkoa ja osmankäämeikköä laiduntamaan. Myös Uudentuvan järven länsipäässä laidunnus on voimakasta. Selkeästi laidunnuksen vaikutuspiiristä ovat poissa vain Paskalahden itäpään reviiri, toinen Uudentuvan reviireistä, sekä Etelälahden että Ruoninjärven reviirit. Luhtahuitilla tulee siis olemaan ongelmia alueen uudelleen asuttamisessa, mikäli lajin ydinalueen kannat alkavaisivatkin tuottaa ”ylimääräisiä” yksilöitä.
Euroopan kannaksi arvioidaan 49 000–67 000 paria, Venäjällä lisäksi 10 000–100 000 paria. Laji pesii Euroopassa 27 maassa (EBCC). Suomen kannaksi arvioidaan 1 000–2 000 paria (MPL). Suomessa luhtahuitin levinneisyyden pohjoisraja on suunnilleen linjalla Vaasa–Joensuu, jonka pohjoispuolella laji on harvinainen: ensimmäisen lintuatlaksen pohjoisimmat löydöt olivat Kemistä ja Kuusamosta.

Koko Euroopan kannaksi arvioi BirdLife International (2004) 120 000 – 160 000 paria ja kanta arvioitiin vakaaksi jaksolla 1970 – 1990. Suurimmat populaatiot Euroopassa tavataan Venäjällä, Ukrainassa, Valko-Venäjällä ja Romaniassa. Pohjoismaiden ja Viron kannaksi arvioitiin seuraavasti: Ruotsi 100 -150 paria, Norja 30 – 100 paria, Tanska 90 – 121 paria ja Viro 2000 – 4000 paria. Sama lähde arvioi Suomen kannaksi 500 – 1500 paria, mutta katso tuoreempaa arviota yllä. Levinneisyysalue kattaa Euroopassa yli 4 milj. neliökilometriä.

Koko maailman kannaksi arvioi Wetlands International (2002) 100 000 – 1 milj. yksilöä (huomaa eri arviointiyksikkö!) ja levinneisyysalueen laajuudeksi 1 – 10 milj. neliökilometriä (ks. Spotted Crake Porzana porzana – BirdLife International Factssheet)
Birdlife -tietokannasta ja muista lähteistä johdetut kanta-arviot luhtahuitille ovat:

 

 Koko maapallon kanta  0.6 milj. yksilöä
 Euroopan pesimäkanta  190,000 paria
 Euroopan talvikanta  ??? yksilöä
 Suomen pesimäkanta  1800 paria
 Suomen talvikanta  0 yksilöä
 Lapin pesimäkanta  0 paria
 Lapin talvikanta  0 yksilöä
 Värriön pesimäkanta  0 paria
 Värriön talvikanta  0 yksilöä

 

ESIINTYMISHISTORIA LAPISSA. Varhaisin havainto luhtahuitista on noin vuodelta 1902. Sallan Sovajärven kylässä kuultiin “kuukauden päivät” aluksi kummitukseksi määritetty ääni, joka joiltakin henkilöiltä oli vienyt yöunetkin. Vihdoinkin toisesta kylästä noudettu mies järjesti noin 10 miehen vahvuisen pyssyillä ja seipäillä varustetun ketjun, joka onnistui ajamaan linnuksi osoittautuneen kummituksen pakosalle (Merikallio).

Luhtahuitti tavattiin varhain myös Perämeren pohjukassa, kesäkuussa 1915 Kemissä (tarkkaa päivämäärää ei ole kirjattu). Seuraava havainto on vasta 1970-luvulta. Luhtahuitti tavattiin 22.6.1976 Kemin Siikalahdella. 1980-luvulla luhtahuittia ei tavattu. 1990- ja 2000-luvuilta Lapin alueelta on sen sijaan yhteensä 15 havaintoa (osa koontihavaintoja; Tiira-tietokanta.
Värriön luonnonpuistossa luhtahuittia ei ole tavattu.

 

VIITTEET.

BirdLife International 2004: Birds in Europe: Population Estimates, Trends and Conservation Status.

del Hoyo, J., Elliot, A. & Sargatal, J. 1996: Handbook of the Birds of the World. Vol 3. – Lynx.

Koskimies, P. 2005: Suomen lintuopas. – WSOY.

Lehikoinen ym.

Saari, L. 2004

Solonen, T. 1985: Suomen linnusto. – SLY:n Lintutieto.

von Haartman, L., Hildén, O., Linkola, P., Suomalainen, P & Tenovuo, R. 1963 – 1972: Pohjolan linnut värikuvin I -II. – Otava.
*****

Teksti Lennart Saari ja Veli Pohjonen 8.11.2008, päivitys 10.4.2009

Advertisements