Liejukana (Gallinula chloropus), sen esiintyminen Lapissa ja havainnot Värriön luonnonpuistossa

LIEJUKANA (Gallinula chloropus, engl. Common moorhen ) muistuttaa lähinnä nokikanaa, mutta tästä erotuksena liejukanalla on punainen otsakilpi ja punainen, keltakärkinen nokka, valkoinen kylkijuova ja valkoinen alaperä. Kaukaa katsottuna laji voi kuitenkin vaikuttaa kokomustalta. Liejukana on pituudeltaan 34 cm, paino on keskimäärin 340 g ja siipien kärkiväli 53 cm. Äänivalikoima on laaja.


LEVINNEISYYS JA RUNSAUS. Liejukanan levinneisyys on erittäin laaja. Sitä tavataan kaikissa maanosissa Australiaa (ja Etelämannerta) lukuun ottamatta. Läntisellä palearktiksella laji on etelässä ja lännessä lähinnä

Liejukana (Gallinula chloropus)
Kuva: Wikipedia Commons

paikkalintu, muualla muuttolintu tai osittaismuuttaja. Muuttotaipumus kasvaa luonnollisesti pohjoiseen päin mentäessä. Esimerkiksi Suomessa ja Venäjän alueella laji on lähes yksinomaan muuttolintu, mutta jo Etelä-Skandinaviasta asti laji on osittaismuuttaja. Pohjoiseurooppalaiset linnut talvehtivat Iberian niemimaalle asti etelään, sekä Italiaan, Balkanille ja Pohjois-Afrikkaan asti. Jonkin verran palearktisia liejukanoja talvehti myös Saharan etelänpuoleisessa Afrikassa.

Liejukana on levinneisyydeltään kosmopoliitti, tosin Australiasta laji puuttuu. Euroopan kannaksi arvioidaan 900,000–1.2 milj. paria, Venäjällä lisäksi 10,000–100,000 paria ja laji pesii Euroopassa 38 maassa (EBCC). Suomessa liejukana on maan eteläosien lintu, joka saattaa harhautua melko pohjoiseenkin. Maamme kannaksi arvioidaan vain 50–200 paria (MPL). Ensimmäisen lintuatlaksen pohjoisin havainto oli Rovaniemen korkeudelta. Finnmarkista löytyy joitakin vanhoja havaintoja, mm. Nordkappista vuonna 1885 (Wikan & Frantzen 1984).

Liejukana ei ole globaalisti uhanalainen, useimmat alalajit (joita yhteensä peräti 12) ovat ainakin paikoin yleisiä. Nimialalaji pesii meillä ja se on levittäytynyt pohjoiseen 1800-luvulta alkaen, mutta kannat heilahtelevat suuresti talven ankaruuden mukaan.

Meillä Suomessa liejukana on verrattain uusi tulokas. Ensimmäinen havainto tehtiin Kirkkonummella vuonna 1842 ja seuraavat kuusi havaintoa 1880-luvulla. Pesät löydettiin Sauvosta vuonna 1880, Taivassalosta 1884 ja Haminasta 1891. Liejukana runsastui selvästi 1900-luvulla. Meillä laji pesii harvalukuisena Etelä-Suomen rehevillä järvillä. Kanta on vahvin etelärannikolla ja maan kaakkoiskulmassa, mutta lajia havaitaan satunnaisesti Lappia myöten. Pesimäalue ulottuu aukkoisena Pohjois-Karjalaa ja Perämeren rannikkoa myöten. Maamme kannaksi arvioidaan kuitenkin vain 80 – 150 paria, talvehtiva kanta 0 – 10 yksilöä (Koskimies 2005).

 Birdlife -tietokannasta ja muista lähteistä johdetut kanta-arviot liejukanalle ovat:

 

 Koko maapallon kanta  18 milj. yksilöä
 Euroopan pesimäkanta  1.3 milj. paria
 Euroopan talvikanta  280,000 yksilöä
 Suomen pesimäkanta  120 paria
 Suomen talvikanta  5 yksilöä
 Lapin pesimäkanta  0 paria
 Lapin talvikanta  0 yksilöä
 Värriön pesimäkanta  0 paria
 Värriön talvikanta  0 yksilöä


ELINYMPÄRISTÖ JA RAVINTO. Liejukana asuttaa monipuolisesti sekä luonnontilaisia että ihmisen muokkaamia makeavetisiä elinympäristöjä, joissa on tiheää ilmaversokasvillisuutta, joka kasvaa joko järvien tai virtaavan veden rannalla. Liejukana sietää monenlaisia ilmasto-oloja, mutta se on herkkä vesistöjen jäätymiselle. Liejukanan tapaa mm. joissa, puroissa, ojissa, tekoaltaissa, lammikoissa, lammissa, hylätyissä sorakuopissa, riisipelloilla, erilaisilla soilla ja tulva-alueilla. Liejukana karttaa vähäravinteisia vesistöjä ja suolavettä, mutta hyväksyy ainakin paikoin murtoveden. Lajin voi tavata aivan pienissä lätäköissäkin, jotka ovat halkaisijaltaan vain muutamia metrejä. Etelämpänä Euroopassa liejukanan tapaa myös puistolintuna. Yleisimmin lajin tapaa merenpinnan tasolla, mutta Argentiinassa laji voi nousta jopa 4200 metriin meren pinnan yläpuolella.

Liejukana on kaikkiruokainen, mutta kasvi- ja eläinravinnon osuudet vaihtelevat paljon alueellisesti. Kasviravinto koostuu mm. rihmalevistä, sammalista, vesikasvien vihreistä osista, erilaisista siemenistä, marjoista ja hedelmistä. Eläinravinto koostuu mm. kastemadoista, nilviäisistä, äyriäisistä, aikuisista hyönteisistä ja niiden toukista, hämähäkeistä, pikkukaloista, sammakoista ja joskus linnunmunista. Liejukana syö myös haaskaa ja jätteitä, sekä mm. kalanruokaa. Laji ruokailee uidessaan tai kävellessään vesikasvillisuuden päällä, mutta kerää myös ravintonsa maan pinnalta, esim. pelloilta. Vedessä ravinto otetaan joko pinnalta tai puolisukeltamalla, harvoin sukeltamalla. Ravinnonkäytössään liejukana saattaa olla opportunisti, joka hyödyntää kulloinkin runsainta ravintokohdetta.


ESIINTYMISHISTORIA LAPISSA. Liejukana osoitti selviä levittäytymispyrkimyksiä Lappiin 1970-luvun loppupuolella ja 1980-luvun alussa. Vuosina 1973 – 1982 ilmoitettiin yhteensä 13 yksilöä, joista Rovaniemellä 7, Kittilässä ja Sodankylässä 2, sekä Kemijärvellä (13.12.1977 asti), että Inarissa 1; vuosina 1983 – 1989 vain kaksi (Ylitornio ja Rovaniemi). Vuosina 1990 – 1995 havaintoja tehtiin faunistisen katsauksen mukaan Sodankylästä (2), sekä Kittilässä, Pellossa että Kemijärvellä 1, mutta Itä-Lapissa laji tavattiin lisäksi kolmesti Savukoskella (jopa helmikuussa) ja lisäksi kesällä peräti Värriön luonnonpuistossa. Pellossa laji tavattiin vuonna 1996 ja vuonna 2000 lintuja nähtiin kolme (Kittilä, Rovaniemi ja Sodankylä). Vuosina 2005 ja 2006 lajista ei ole ilmoitusta. Liejukanahavainnot Lapista ovat aika lailla jakautuneet läpi vuoden. Tuntuu myös siltä, että Lapin valloitus on jäänyt liejukanalta kesken.


NYKYESIINTYMINEN.
Kemi-Tornion alueelta havaintoja on 11 vuoden 1994 loppuun mennessä, alkaen vuodesta 1974 (Rauhala 1994), Kuusamossa laji on tavattu 1900-luvulla viisi kertaa alkaen vuodesta 1963 (Seppänen 1999).

Tiira-tietokannassa liejukanan havaintoja on Lapin alueella yhteenä 12 kertaa, 9.5.1974 alkaen.


HAVAINNOT VÄRRIÖN LUONNONPUISTOSSA JA LÄHIALUEILLA. Liejukanan historiaa on selvittänyt Pulliainen (1980): Ensimmäinen ja siihen mennessä ainoa havainto Itä-Lapin kunnista tehtiin Kemijärven Oinaksella 13.12.1977 (ks. myös Jokimäki & Punnonen 1985). Tämän jälkeen havaittujen liejukanojen määrät ovat yllättävästi nousseet. Tavattu Savukosken Martilla 19.4.1991 (tullut jo helmikuussa; T. Leino) ja nuori yksilö vastakuolleena heinäladosta tammikuussa 1992 samassa paikassa (nähty hengissä viimeksi marraskuussa, J. Ahtinen). Värriön luonnonpuistostakin yllättävä havainto: 14.6.1993 1 yksilö Hirvasjoen Latvalammella (T. Nyman). Kesällä 1994 löysi Antti Värriö minkin tappaman liejukanan Savukosken Värriön kylästä (Koillis-Lappi 3.8.1994) ja Kemijärven sellutehtaalta löytyi kuollut lintu 9.6.1995 (S. Saari / Rahko & Jokimäki 1998).


VIITTEET:

del Hoyo ym. 1996

Koskimies 2005

Rauhala 1994

Saari ym. 1999

Seppänen 1999

Solonen 1985

Pulliainen, E. 1980b: The history and spread of the Moorhen Gallinula chloropus in Finland. – Ornis Fennica 57: 117–123.
*****

Teksti: Veli Pohjonen ja Lennart Saari 31.3.2008, päivitys 10.4.2009

Advertisements