Nokikana (Fulica atra) ja sen esiintyminen Suomen Lapissa

NOKIKANA (Fulica atra, engl. Eurasian coot ) lienee linnustossamme eräs helpoimmin tunnistettava laji. Se on palleromainen, kokomusta (valkoista nokkaa ja otsakilpeä lukuun ottamatta) vesilintu. Nuori lintu tosin on harmaansävyinen. Soidinaikana nokikana on yleensä näkyvä, kuuluva ja riitaisa. Ruumiin pituus on 38 cm, paino 910 g ja siipien kärkiväli 75 cm.


LEVINNEISYYS JA RUNSAUS.
Nokikanan levinneisyys on Vanhalla mantereella laaja. Laji pesii Länsi-Euroopasta Japaniin, sekä vielä Pohjois-Afrikassa, Intiassa, Australiassa ja Uudessa Seelannissa. Pohjoiset

Nokikana (Fulica atra)
Kuva: Wikipedia Commons

kannat ovat muuttolintuja, samoin itäisen Keski-Euroopan ja Siperian kannat. Euroopassa talvehtimisalueen pohjoisraja kulkee Pohjanmereltä Itämerelle ja täältä Mustalle merelle ja Kaspianmerelle. Etelässä talvehtimisalue ulottuu Saharan eteläpuolelle mm. Nigeriaan ja Senegaliin.

Nokikana on levinnyt sekä palearktiseen, orientaaliseen että australiseen vyöhykkeeseen. Euroopan pesimäkanta on 1.1–1.3 milj. paria, johon on lisättävä Venäjän 130,000–230,000 paria. Laji pesii Euroopassa 37 maassa (EBCC).

Nokikana on maassamme eteläinen uudistulokas: 1800-luvun puolivälissä laji alkoi näkyä runsaammin ja jo 1930-luvulla nokikana oli saavuttanut nykyisen levinneisyysrajansa, linjan Oulu–Joensuu (Atlas). Venäjän Kuolassa nokikana on tavattu satunnaisesti Lapin luonnonsuojelualueella (Semenov-Tjan-Shanskij & Giljazov 1991) ja Pohjois-Norjassa 10 kertaa Finnmarkissa (Wikan & Frantzen 1984).

Suomessa nokikana on lähinnä maan etelä- ja keskiosien lintu. Levinneisyyden painopiste on lounaassa, josta se ulottuu Pohjois-Karjalaan ja Perämerelle. Myös Kaakkois-Suomessa kanta on vahva. Laji on meillä melko uusi tulokas, sillä ensimmäiset havainnot maassamme tehtiin vasta 1840-luvulla ja ensimmäiset pesälöydöt ovat 1870-luvulta. Nykylevinneisyys saavutettiin jo 1930-luvulla. Kanta runsastui noin 1980-luvulle asti, mutta on siitä asti ainakin paikoin taantunut.

Maamme pesimäkannaksi arvioidaan 10,000 – 20,000 paria, talvikannaksi 500 – 4000 yksilöä (Koskimies 2005). Kanta vaihtelee kuitenkin suuresti talven ankaruuden mukaan. Euroopan talvikanta lienee suuruusluokkaa 2 milj. yksilöä. Laji ei ole globaalisti uhanalainen.


Birdlife -tietokannasta ja muista lähteistä johdetut kanta-arviot nokikanalla ovat:

 

 Koko maapallon kanta  8.3 milj. yksilöä
 Euroopan pesimäkanta  1.8 milj. paria
 Euroopan talvikanta  2.5 milj. yksilöä
 Suomen pesimäkanta  15,000 paria
 Suomen talvikanta  2,300 yksilöä
 Lapin pesimäkanta  ??? paria
 Lapin talvikanta  0 yksilöä
 Värriön pesimäkanta  0 paria
 Värriön talvikanta  0 yksilöä

 


ELINYMPÄRISTÖ JA RAVINTO.
Nokikana suosii suurehkoja järviä tai hitaasti virtaavia jokia. Lajia tavataan järvillä, lammikoissa, lammissa, kastelukuopissa, kanavissa, sorakuopissa, joissa ja soilla; myös kaupunkien puistolammikoissa. Nokikana suosii matalahkoja, pehmeäpohjaisia vesistöjä, joiden rannoilla kasvaa tiheää rantakasvillisuutta, mutta nokikana vaatii myös avovettä. Talvella nokikanoja tapaa myös jokisuistoissa ja rannikoilla. Useimmiten nokikanan tapaa merenpinnan tasolla, mutta Euroopassa laji voi nousta vesistöissä 1000 metrin korkeuteen, Uudessa Guineassa vuoristojärvillä jopa 3500 metriin.

Nokikana on kaikkiruokainen, joskin ravinnon painopiste on kasviravinnon puolella. Ravinnon pääosan muodostavat vesikasvien, joskus myös kuivan maan kasvien, vihreät osat ja siemenet, mutta myös levät. Laji voi myös syödä joutsenten pohjasta nostamien ravintokasvien tähteitä. Eläinravinto koostuu mm. madoista, nilviäisistä, katkoista ja täysikasvuisista hyönteisistä ja niiden toukista, hämähäkeistä, kaloista, mädistä, sammakoista, linnuista ja niiden munista sekä pikkunisäkkäistä. Laji voi repiä leviä irti rantakivikosta, keräämällä ravintoa kasvillisuuden tai veden pinnalta, puolisukeltamalla, sukeltamalla tai laiduntamalla. Nokikana voi myös varastaa ruokaa sorsilta tai joutsenilta.


ESIINTYMISHISTORIA LAPISSA. Nokikana kirjataan havaituksi Lapin alueella ensimmäisen kerran vuonna 1882 Torniossa. Seuraava havainto on vuodelta 1888 Simosta, jossa pesi luultavasti hieman myöhemmin, vuonna 1913. Inarin Lapin ensimmäiset nokikanat on havaittu joko vuonna 1949 tai 1950 Kaamasessa ja 14.2.1950 Ivalossa. Kuusamon alueella nokikana tavattiin ensi kerran vuonna 1916 Posion puolella, mutta itse Kuusamossa vasta 1975 alkaen.


NYKYESIINTYMINEN LAPISSA. Lapin sisämaan ensipesintä todettiin vuonna 1989 Rovaniemellä: 25.7. 2 aikuista ja 2 poikasta. Muuten kyseisellä jaksolla nähtiin yhdeksän lintua Rovaniemellä, Pelkosenniemellä, Ranualla ja Sodankylässä. Vuosina 1990 – 1995 tehtiin 15 havaintoa Etelä- ja Keski-Lapista, pohjoisimmat Sodankylästä. Jaksolla 1996 – 1999 tehtiin vain 7 havaintoa 8 yksilöstä, vuonna 2000 havaintoja oli neljä (yksilöitä 5) 30.4. alkaen, pohjoisin Inarin Ivalonjoesta. Vuonna 2005 havainnot (5) tehtiin välillä 15.4. – 25.11., joista viimeinen Inarin Riutulassa. Laji oli pesinyt vuonna 2004 Rovaniemen Harulammella. Vuonna 2006 tehtiin 13 havaintoa 16 yksilöstä.

Havaintoja on Inarin Lapissa tehty vuosina 1976, 1989, 1993 ja 2000. Itä-Lapissa nokikana tavattiin vuosina 1975, 1984,1989 ja 1990.

Lapin sisämaassa nokikana on verraten harvalukuinen. Vuosien 1973 – 1982 summa oli 17 yksilöä, enimmillään vuonna 1977. Pohjois-Lapin havainnot tehtiin Enontekiön Sotkajärvellä 20.8.1974 ja Inarin Koppelossa 31.3. – 1.4.1976. Kesähavainnot tehtiin Rovaniemellä vuonna 1973 ja Kolarissa vuonna 1980.

 

Ensimmäinen tiedossamme oleva nokikanahavainto Itä-Lapin alueella on 13.4.1975: Sallan Karhujärven Väli-lammella: kuollut lintu (L. Lahtela/T. Hietajärvi). Seuraava havainto tehtiin Pelkosenniemen Kairalassa 10.–16.5.1984 2 yks. (H. Karhu/Jokimäki 1992). Kemijärvellä nokikana on tavattu myös 8.4.1989 Pöyliönsalmella (T. Leino/Koillis-Lappi; samalla paikalla myös 6–7 vuotta aiemmin, U. Jurmu) ja 28.4.1990 Kotajoella (M.-L. ja R. Nuutinen/T. Leino, Koillis-Lappi).

Värriön luonnonpuistossa ja aivan sen lähialueilla nokikanaa ei ole tavattu.

VIITTEET:

 

del Hoyo ym. 1996

Karhu&Osmonen 2000

Koskimies 2005

Rauhala1994

Saari ym. 1999

Seppänen 1999

Solonen 1985
*****

Teksti: Veli Pohjonen ja Lennart Saari 2.4.2008, päivitys 12.4.2009

Mainokset