Urpiainen (Carduelis flammea), sen esiintyminen Lapissa ja Värriön luonnonpuistossa

URPIAINEN (Carduelis flammea , engl. Common redpoll) on pieni, yleisväriltään harmaanruskea ja tummaviiruinen lintu, jolla on verenpunainen otsa, musta leukalappu ja siivillä kaksi vaaleaa poikkijuovaa. Urpiaisen ulkonäkö kuitenkin muuntelee enemmän kuin useimpien muiden pikkulintujemme. Urpiainen on hyvin seurallinen, ja se ruokailee mielellään pieniniä parvina koivuissa. Lentotapa on aaltoileva. Vähänkin isomman parven yksilömäärän laskeminen on hankalaa, koska linnut lennossa jatkuvasti ”vaihtavat paikkaa” muihin parven jäseniin nähden. Urpiaisen ääni on voimakas näppäily, jossa erottuu selvä s-äänne. Ruumiin pituus urpiaisella on 13 cm ja paino 14 g.

 

Urpiainen Värriön luonnonpuistossa
Kuva Teuvo Hietajärvi

 

LEVINNEISYYS JA RUNSAUS. Urpiainen esiintyy useana alalajina sekä Euraasiassa ja Pohjois-Amerikassa. Nimialalaji Carduelis flammea flammea on levinnyt Skandinaviasta ja Baltian maista Saksaan ja Puolaan sekä läpi Venäjän Kamtjatkalle ja Mongoliaan, Alaskaan, Pohjois-Kanadaan ja aina Newfoundlandin saarelle asti. Muita alalajeja tavataan Grönlannissa (rostrata), Islannissa (islandica) ja Skandinavian eteläosista ja Brittein saarilta Keski-Eurooppaan (cabaret). Viimeksi mainittua alalaji saattaa saada oman lajin aseman tulevaisuudessa. Tätä alalajia tavataan myös maamme eteläosissa yhä enenevässä määrin. Urpiaisia on siirtoistutettu Uuteen Seelantiin.

Urpiaisen levinneisyys on maassamme pohjoinen. Sen asuinalueen eteläraja vaihtelee oikukkaasti vuodesta toiseen. Vuosittain laji kuitenkin esiintyy Tornio-Kainuusta pohjoiseen. Urpiaisen levinneisyysalue vastaa suunnilleen lajin tärkeimmän ravintokasvin, hieskoivun levinneisyyttä. Eteläinen pesintä maassamme, poikkeuksellisesti jopa etelärannikkoa myöten, on yhteydessä hyvään kuusen siemensatoon. Urpiainen voi pesiä meillä ensimmäisen kerran etelässä ja siirtyä Lappiin pesimään myöhemmin samana kesänä.

Norjassa urpiainen on yleinen läpi Finnmarkin alueen (Gjershaug ym. 1994), samoin Kuolan niemimaalla (Semenov-Tjan-Shanskij & Giljazov 1991).

Urpiaisen maailmankantaa ei toistaiseksi ole arvioitu, mutta Pohjois-Amerikan kannaksi on esitetty 97 milj. yksilöä ja Euroopan kannaksi 8.8 – 19 milj. paria, joten maailman kanta lienee suurusluokkaa 200 milj. yksilöä, olettaen, että lajia on yhtä paljon Euraasiassa kuin Pohjois-Amerikassa. Maassamme urpiainen on paikoin varsin runsaslukuinen, mutta vuosittaiset määrät vaihtelevat suuresti. Pesivien lintujen määräksi on esitetty 200,000 – 800,000 paria ja talvikannaksi 50,000 – 1 milj. yksilöä. Laji voi talvehtia pohjoisinta Lappia myöten.

Näistä arvioista ja Birdlife-tietokannasta johdetut kanta-arviot urpiaiselle ovat:

 Koko maapallon kanta  200 milj. yksilöä
 Euroopan pesimäkanta  14 milj. paria
 Euroopan talvikanta  40 milj. yksilöä
 Suomen pesimäkanta  0.5 milj. paria
 Suomen talvikanta  1.5 milj yksilöä
 Lapin pesimäkanta  300,000 paria
 Lapin talvikanta  10,000 yksilöä
 Värriön pesimäkanta  1200 paria
 Värriön talvikanta  100 yksilöä


ELINYMPÄRISTÖ. Urpiaisia tavataan pesivänä erilaisissa sekä havu- että lehtimetsissä (leppä-, koivu- tai pajumetsissä tai pensaikoissa), puutarhoissa tai pienissä metsäsaarekkeissa. Urpiainen voi esiintyä myös alpiinisessa vyöhykkeessä puurajan yläpuolella. Lapin tunturikoivikoissa se on tuttu näky. Se pesii myös tundravyöhykkeessä.

Urpiaiset ruokailevat yleensä tiaisten tapaan, roikkuien lehtipuiden hennoilla oksilla. Talvella etenkin koivun ja lepän siemenet ovat pääravintoa, mutta se käy ruokailemassa myös kestävillä rikkakasveilla (”talventörröttäjillä”), esimerkiksi jauhosavikalla. Alkukesästä voikukan siemenet ovat haluttuja. Keväällä urpiainen syö myös jonkin verran hyönteisiä. Lintumaailmassa poikkeuksellisesti urpiaiset syöttävät poikasilleen siemeniä. Uudessa Seelannissa urpiainen on oppinut poistamaan mansikoista siemenet, ja laji on täten oppinut puutarhatuholaiseksi.


ESIINTYMISHISTORIA LAPISSA. Vanhat lähteet ovat yksimielisiä urpiaisen runsaudesta Lapissa. Enwald piti urpiaista 1880-luvulla yleisenä Itä-Lapissa. Sodankylässä urpiainen oli vuonna 1913 runsas, Sallassa vuonna 1914 yleinen (7.6. Korjan kylässä oli valtavia määriä, samoin Tenniöjärvellä 8.–9.6.; Finnilä). Merikallion mukaan urpiainen oli Oulangalla vuonna 1917 alueen yleisimpiä lintuja, samoin kuin P. Suomalaisen retkillä vuosina 1935 ja 1937. Lumiala ja H. Suomalainen pitivät lajia runsaana kesällä 1938 ja Franz tapasi lajin Alakurtissa talvella 1941/42 pienissä parvissa. Sekä Pohjolan linnut että Lintuatlas pitivät urpiaista yleisenä Itä-Lapissa. Merikallion (1958) tiheysarvio Peräpohjolalle oli 2.9 paria/km², mutta Metsä-Lapille 5.2 paria/km². Väisäsen (1983) mukaan urpiaiskannat ovat pysyneet Pohjois-Suomessa muuttumattomina 1940-luvulta lähtien.

Atlaskartoituksessa 1970-luvulla urpiainen tavattiin 146 ruudussa, 1980-luvulla 128:ssa. Urpiainen oli levinnyt tasaisesti läpi Lapin alueen. Värriön alueen laskennoissa vuosina 1985–1987 urpiaisen keskitiheydeksi kaikilla biotoopeilla (tutkimussarka) saatiin 6.84 paria/km², vuosina 1989–1993 6.50 paria/km². Oulangan alueella Rajasärkkä ym. (1995) saivat tiheydeksi 4.8 paria/km², Urho Kekkosen kansallispuistossa 4.6 paria/km² (Rajasärkkä 1995). Saaren (1973) aineistossa laskettiin erikseen parit ja koealojen yli lentävät linnut. Määriksi saatiin 2.1 paria/km² + 38.3 yksilöä/km². Mikäli yliylentävät katsottaisiin lentopoikueiksi (joissa keskimäärin 2 aikuista ja 3 poikasta) tulisi tiheydeksi noin 9.8 paria/km². Tiheydellä 6.7–7 paria/km² Itä-Lapin kannaksi saataisiin 110,000 – 120,000 paria, runsasta kolmasosaa maamme minimikannasta. Vuotoksen allas-alueella kannan tiheydeksi arvioitiin 3.8 paria/km² (Pessa ym. 1995).

HAVAINNOT VÄRRIÖN LUONNONPUISTOSSA JA LÄHIALUEILLA. Urpiainen on Värriön luonnonpuiston peruslajeja niin kesällä kuin talvellakin. Pesimäajan lintulaskennoissa se on kolmanneksi yleisin. Yhdistetyn piste- ja sarkalaskennan aineiston perusteella laskettu Värriön luonnonpuiston pesimäkanta on noin 1200 (1176) paria.

 

Urpiaisen kannanvaihtelu Värriön
luonnonpuiston pistelaskennoissa
(sisäpistehavainnot 1985-2008).

Urpiaisen kanta on nousussa. Selvimmin se näkyy pistelaskentojen sisäpistehavainnoissa. Havaittujen lintujen lukumäärä on vuosivaihtelusta huolimatta tilastomatemaattisesti erittäin merkittävässä nousussa (nousun todennäköisyystaso 99.97 prosenttia). 

Nouseva suunta on merkitsevä myös yhdistetyssä piste- ja sarkalaskennan aineistossa (todennäköisyystaso 96 prosenttia). Sen sijaan pistelaskennan yhdistetyssä aineistossa (sisäpisteet + ulkopisteet) nousu ei ole tilastomatemaattisesti merkitsevä (todennäkäisyystaso vain 90 prosenttia). Urpiaishavainnoille on tyypillistä havaintopisteiden yli lentävien lintujen suuri määrä, ja sen suuri vaihtelu vuodesta toiseen näkyy juuri yhdistetyssä aineistossa.
PESINTÄ VÄRRIÖN LUONNONPUISTOSSA. Eniten pesiä löytyi katajasta (261 kpl 473 pesästä), sitten kuusesta (118), koivusta (70), männystä (21) sekä raidasta, pajusta ja maasta (yksi kustakin). Katajissa pesät olivat valtaosaksi alle metrin korkeudella maasta (0.1–1.5 m., mediaani 0.6 m, n=258), männyissä mediaani oli 3.0 m (vaihteluväli 0.6–11.5 m., n=21), kuusissa 3.2 m (vaihteluväli 0.2–14.5 m, n=119) ja koivuissa 2.7 (vaihteluväli 0.3–9.0 m, n=70). Jakaumaa voi vääristää se, että matalalla katajassa olevat pesät on helpompi havainnoida kuin korkeammalla kuusessa sijaitsevat pesät.

Muninta alkoi (tarkkuus ± 1 vrk) pesissä 18.5.–27.7. välisenä aikana, mediaani 9.6. (n=201). Pesyekoko oli keskimäärin 4.80 ± 0.80 (n=178) ja onnistuneista pesistä lähti lentoon 3.60 ± 1.32 (n=116) poikasta. Mitä suurempi oli pesyekoko, sitä parempi oli pesimämenestys. Mayfieldin menetelmällä seuratuista 250 pesästä tuhoutui 65 pesää 2805 tarkkailuvuorokauden aikana. Tämä merkitsisi 0.977:n vuorokautista selviytyvyyttä ja laskettuna 22 vrk:n haudonta- ja pesäpoikasajalle 59.9 %:n selviytyvyyttä kyseisen ajan yli. Osittaistappiot saadaan jakamalla lentopoikueen keski-koko pesyeiden keskikoolla (säilyvyys 3.60:4.80=0.750). Haudotuista munista tuotti 44.9 % lentopoikasia (0.599×0.750).

 

Urpiaiskoiras ruokkii hautovaa
naarasta pesällä Värriön
luonnonpuistossa.
Kuva Teuvo Hietajärvi.

Kuoriutumisen kestosta päätellen haudonta alkoi tosiasiassa yleensä jo päivän tai kaksi ennen viimeisen munan munimista (kerran alle vuorokaudessa, 26 kertaa 1–2 vuorokaudessa ja 24 kertaa 2–3 vuorokaudessa). Suurin osa haudonta-ajoista (n=46) oli noin 10 vrk, normaali vaihteluväli 9–11 vrk. Kuoriutumattomia munia saatettiin tosin hautoa jopa yli 21 vuorokautta. Pesäpoikasajoista (n=56) suurin osa osui noin 12 vuorokauden pintaan, vaihteluväli 9 – vähintään 15 vrk. Värriön tutkimusaseman havainnoissa on todettu, että viimeiset poikaset lähtevät syyskuun alussa. Urpiaisvanhempien käyttäytymistä pesällä on kuvannut Pulliainen (1979). 

Urpiaisen vuotuisia kannanvaihteluita voidaan yleisellä tasolla seurata löydettyjen pesien määrän perusteella. Pesälöytöjen määrät vaihtelivat vuosina 1970–1997 rajusti: 0–103:n välillä. Löydettyjen pesien perusteella kanta näyttäisi hiipuneen sitten 1970-luvun. Toisaalta pesälöydöt ja pistelaskennoissa havaitut linnut eivät sen sijaan korreloi hyvin.


MUUTTO. Urpiainen on lähinnä vaelluslintu. Valtameren saarilla pesivät alalajit ovat lähinnä paikkalintuja tai lyhyen matkan muuttajia. Nimialalajin pohjoisimmat populaatiot muuttavat vaihtelevissa määrin eteläisiin ilmansuuntiin, mutta niin, että suurin osa linnuista jää talvehtimaan 40. leveyspiirin pohjoispuolelle Keski-Euroopassa, Kaukasuksella, Pohjois-Kiinassa, Koreassa ja Japanissa. Amerikassa urpiaiset muuttavat suunnilleen Kalifornian, Nevadan, Utahin, Koloradon ja Virginian korkeudelle asti, satunnaisesti etelämmäksikin. Harhailijoita on tavattu Bermudalla, Marokossa, Maltalla, Sisiliassa, Kyproksella, Turkissa ja Irakissa. Pesimäalueiltaan urpiaiset hajaantuvat heinä- elokuussa, varsinainen syysliikehdintä alkaa lokakuussa jatkuen koko marraskuun ajan, mutta liikehdinnän laajuus ja yksilömäärät riippuvat ravinnon saatavuudesta. Paluumuutto tapahtuu maalis – toukokuussa.

Urpiainen voi esiintyä Lapin alueella läpi vuoden. Värriötunturilla voi tavata pitkin talvea kymmenpäisiä urpiaisparvia hyvinä urpiaistalvina. Talvilintulaskennoissa urpiaismäärät olivat syksyllä 10.76, talvella 5.97 ja keväällä 9.93 yks./10 km. Saapumisajat ovat monesti tulkinnanvaraisia, 13 vuotena tällainen tulkinta on tehty, jolloin ääriarvoiksi saatiin 7.3.–30.5. ja mediaaniksi 30.4.


VIITTEET:

IUCN 2008. 2008 IUCN Red List of Threatened Species. <www.iucnredlist.org>. Downloaded on 07 March 2009.

Pulliainen, E. 1979b: Behaviour of a pair of Redpolls, Acanthis flammea, at the nest. – Aquilo, Ser. Zool. 19: 87–96.

Pulliainen, E. & Peiponen 1981: On the breeding of the redpoll Garduelis flammea in NE Finland. – Ornis Fennica 58: 109–116.

*****

Teksti Lennart Saari ja Veli Pohjonen 5.2.2009, päivitys 12.4.2009.

Mainokset