ISOLEPINKÄINEN (Lanius excubitor, engl. Great grey shrike) on toiselta nimeltään lapinharakka. Sen tunnistaa meillä (ei ulkomailla) helposti harmaasta yleisvärityksestään, laajalti mustista siivistään sekä mustasta, valkoisen reunustamasta pyrstöstä. Varmin tuntomerkki on kuitenkin musta ”rosvonnaamari” päässä. Väritykseltään isolepinkäinen muistuttaa suurikokoista västäräkkiä, jolta naamari puuttuu. Suomessa satunnaisesti esiintyvällä mustaotsalepinkäisellä naamari on laajempi. Lajille tyypillinen tapa istua näkyvästi pystyasennossa samoissa tähystyspaikoissa auttaa määrittämään lajin kiikarilla jo satojen metrien päästä.
Lajin systematiikka on kuitenkin sekava ja aivan viime vuosina alalaji meriodinalis on pilkottu omaksi lajikseen (etelänisolepinkäinen). Tämän lisäksi isolepinkäiseen luetaan vielä kahdeksan eri alalajia. Isolepinkäisen ruumiin pituus on 25 cm ja paino 65 g.
LEVINNEISYYS JA RUNSAUS. Isolepinkäinen on holarktinen laji pesien Keski- ja Pohjois-Euroopasta läpi Siperian Tyynelle valtamerelle ja Pohjois-Amerikassa Alaskasta Labradoriin. Se talvehtii pesimäalueensa eteläosissa tai sen eteläpuolella.
Valtaosa isolepinkäisistä on muuttolintuja tai osittaismuuttajia. Jonkin verran talvehtimista tapahtuu pesimäalueen sisäpuolella. Pesimäseudut jätetään yleensä syys-lokakuussa ja talvehtimisalueellaan laji viettää vuodesta noin 4 – 5 kuukautta. Paluumuutto alkaa maalis-huhtikuussa. Talvehtimisalueet sijaitsevat pääsääntöisesti 60. leveyspiirin eteläpuolella ja yleisintä talvehtiminen pesimäalueella on Länsi-Europassa. Pohjois-Amerikassa talvehtivia isolepinkäisiä tavataan Kaliforniaa, uutta Meksikoa ja Texasia myöten, Euroopassa talvehtimisalueet ovat yleensä Välimeren pohjoispuolella. Jossain määrin talvehtimisalueen selvittelyä lienee haitannut etelänisolepinkäisen pilkkominen omaksi lajikseen. Tämä laji kun pesii Euroopassa Välimeren rannikolla. Näyttää siltä, että taipumus talvehtia Pohjois-Euroopassa on lisääntynyt viime vuosikymmeninä.
Fennoskandian ja Venäjän pesimäkanta lienee ainakin 330,000 pesivää paria. Vanhoja lajin kannanarvioita ei tähän tarkoitukseen voi käyttää, koska niihin luettiin vielä etelänisolepinkäisen kannat. Venäjällä tiheydeksi on todettu jopa 33 paria/atlasruutu. Euroopassa kannankehitys on pääasiallisesti ollut taantuva. Aasiasta ja Pohjois-Amerikasta ei ole tarkkoja tietoja, mutta lajin epäillään sielläkin taantuneen. Maatalouden kaikinpuolinen tehostuminen lienee vaikuttanut eniten lajin kantoihin.
Isolepinkäinen on levinnyt käytännöllisesti katsoen koko Suomeen, aivan eteläisintä rannikkoa ja Ahvenanmaata lukuunottamatta. Pohjois-Norjassa pohjoisimmat havainnot ovat Varanginvuonon pohjukasta. Kuolan niemimaalla laji esiintyy varmimmin myyrävuosina. Etelä-Suomessa isolepinkäinen on kuitenkin takamaiden laji, jota tavataan pesimäaikana lähinnä syrjäisillä soilla; viljelymailla sen korvaa pikkulepinkäinen. Nämä kaksi lajia eivät Etelä-Suomessa yleensä kohtaa toisiaan edes muuttoaikoina: Etelä-Suomen peltoaukeilla talvella tavatut isolepinkäiset ovat kadonneet maisemista pikkulepinkäisen saapuessa ja samoin syksyllä pikkulepinkäiset ovat jo pääsääntöisesti muuttaneet pois kun isolepinkäinen saapuu paikalle.
Maamme pesimäkannaksi arvioidaan 6000 – 9000 paria tiheyden ollessa keskimäärin 6 paria atlasruutu lajin esiintymisalueella. Lajin katsotaan taantuneen 20 – 50 prosenttia ajanjaksolla 1980 – 2004. Maamme talvehtivaksi kannaksi arvioidaan 500 – 2000 yksilöä.
Itä-Lapin linjalaskentojen mukaan (tiheydellä 4 – 5 paria/atlasruutu) Lapin kannaksi saataisiin noin 4000 – 5000 paria, eli reilut puolet maamme pesivästä kannasta. Luku saattaa olla hieman liian suuri, mutta Lapissa pesinee kuitenkin muutama tuhat paria. Kemin-Tornion kannaksi on arvioitu ainoastaan 100 paria (1,4 paria/atlasruutu). Realistinen arvio Lapin läänin kannaksi voisi olla 3000 paria.
ELINYMPÄRISTÖ. Isolepinkäisen pesii subarktisessa ja lauhkeassa vyöhykkeessä avomaalla, jossa on joitakin puita, pensaita, aidantolppia tai voimalinjoja tähystyspaikoiksi. Pohjoisimmat kannat pesivät taigametsän aukkokohdissa tai taigan ja tundran vaihettumisvyöhykkeellä, meillä usein myös syrjäisillä soilla. Ympäristövaatimuksiin näyttää siis kuuluvan matala harva puusto tai pensaisto. Lajin säännöllisesti käyttämiä tähystyspaikkoja on hehtaarilla tyypillisesti 5 – 15. Pesintäajan ulkopuolella laji esiintyy samanlaisissa elinympäristöissä, mutta myös niityillä ja ruovikoissa.
RAVINTO. Ravintovalikoima on laaja ja vaihteleva, samoin saalistustekniikka. Ravinto koostuu tyypillisesti pienistä selkärankaisita tai suuristta selkärangattomista eläimistä. Pikkujyrsijät ovat yleensä etusijalla; painossa mitattuna yli puolet saaliista, joskus jopa lähes 90 prosenttia. Pikkulintuja, päästäisiä, liskoja ja sammakoita esiintyy saalisvalikoimassa myös melko usein. Suurten hyönteisten osuus saaliista ylittää harvoin 15 prosenttia. Näitä ovat esimerkiksi kovakuoriaiset, heinäsirkat, kaskaat, mesipistiäiset ja jonkin verran myös madot, hämähäkit ja kotilot. Poikkeuksellisesti laji voi ruokailla haaskoilla tai syödä marjoja.
Tyypillisesti isolepinkäinen tähystelee saalista esimerkiksi puun latvassa tai sähkölangalla istuen, yleensä 2 – 15 metrin korkeudella maan pinnasta, josta se sitten syöksyy saaliin kimppuun. Isolepinkäinen voi saalistaessaan myös lekuttaa tuulihaukan tapaan. Saalis varastoidaan usein esimerkiksi oksanhankaan tai piikkilangalle.
PESINTÄ. Muninta alkaa levinneisyysalueen eri osissa maaliskuun lopusta toukokuun loppuun, uusintapesyeitä voidaan munia aina heinäkuun alkuun saakka. Lajilla on yleensä vain yksi pesye kesässä, hyvin harvoin kaksi. Munamäärä vaihtelee rajoissa 3 – 9, ollen Euroopassa yleisimmin 6 – 7. Haudonta-aika on useimmiten 15 – 17 vrk, pesäpoikasaika 15 – 19 vrk. Varhemmin esiintyi myös käen isäntalajina, mutta tätä ei ole todettu 1970-luvun lopun jälkeen.
Värriön tutkimusaseman väen löytämät pesät sijaitsivat:
a: tunturin rinteen harvalla mäntykankaalla 8 metrin korkuisessa männyssä, 6 metriä maanpinnan yläpuolella, 50 metriä lähimmästä räkättirastaan pesästä;
b: räkättirastasyhdyskunnassa harvassa kuusi-koivusekametsässä 12 metriä korkeassa kuusessa 10 metriä maanpinnan yläpuolella;
c: koivuvaltaisessa sekametsässä nuorehkossa kuusessa rungon eteläpuolella 4,5 metriä maanpinnan yläpuolella.
Pesintä räkättirastasyhdyskuntien liepeillä lienee alueella melko yleistä (T. Hietajärvi). Esimerkiksi 2.7.1998 varoitteli isolepinkäispari Hirvasjoen Latvalammella lähellä 3 parin räkättirastasyhdyskuntaa.
Vuonna 1976 poikaset (6) kuoriutuivat 13.6. ja lähtivät 28.6.; vuonna 1981 poikaset (7) kuoriutuivat 12.6. ja lähtivät 26.–28.6. välisenä aikana ja vuonna 1994 5 poikasta jätti pesänsä 26.6. (jo viittä päivää aiemmin kaksi poikasta oli oksilla pesän ulkopuolella). Olet-tamalla haudonta-ajan pituudeksi 17 vrk ja pesäpoikasajaksi 20 vrk (ks. Glutz von Blotzheim & Bauer 1993) muninta on alkanut noin 22.5.1976, 20.5.1981 ja 16.5.1994. Hautomisajaksi saimme kerran vähintään 17 vrk, pesäpoikasajaksi kahdesti 15 ja noin 15 vrk (häirinnästä johtuen normaalia lyhyempiä?). Kolmea pesää tarkkailtiin 52 vuorokautta, kaikki pesät säilyivät. Vuonna 1976 poikaset punnittiin: kuoriutumispaino oli 4,0 g; 2 vrk:n ikäiset poikaset painoivat 8,1–10,6 g (keskimäärin 9,6 g, n=5 ja muita selvästi pienempi poikanen 5,3 g); 4 vrk:n ikäiset poikaset 15,2–20,0 g (keskimäärin 17,3 g, n=5, pienin 10,7 g) ja 12 vrk:n ikäiset poikaset 47,8–55,5 g (keskimäärin 51 g, n=5 ja pienin 20,3 g). Siiven mitat 12 vrk:n ikäisillä poikasilla olivat 45,5–52,5 mm. (keskimäärin 49,8 mm ja pienin 30,0 mm). Pienin poikanen oli hävinnyt pesästä kolme päivää myöhemmin.
MUUTTO. Kemin-Tornion aluelle isolepinkäinen saapuu keskimäärin 11.4. ja lähtee keskimäärin 17.10. Joitakin talvihavaintoja tunnetaan myös alueelta. Itä-Lappiin isolepinkäinen saapuu keskimäärin 29./30.4. Lapin sisämaasta tunnetaan joitakin talvihavaintoja, mutta vuosittaiset määrät Lapin läänissä pysynevät rajoissa 0 – 10 yksilöä.
ESIINTYMISHISTORIA LAPISSA. Vanhojen lähteiden mukaan isolepinkäinen on aina ollut melko harvalukuinen alueella. Enwald tapasi lajin monesti Nuorttijärvellä 1880-luvulla. Sen sijaan Finnilä ei tavannut lajia Sodankylässä vuonna 1913, mutta hänelle ilmoitettiin ha-vainto Kelujoelta vuodelta 1911 ja Forsiuksen mukaan laji oli yleinen Nuorttijoella elokuussa 1913. Finnilä tapasi Sallassa lajin kahdesti vuonna 1914 ja Merikallio piti lajia erittäin harvinaisena Oulangan alueella (vain yksi havainto) ja lisäksi Airaksinen ilmoitti näh-neensä kaksi yksilöä Pohjois-Sallassa 3.8.1914. Oulangan alueella ei P. Suomalainen tavannut lajia 1930-luvulla, mutta Lumiala ja H. Suomalainen havaitsivat Pohjois-Sallassa vuonna 1938 kaksi poikuetta ja yksinäisen linnun. Pohjolan lintujen mukaan isolepinkäinen on alueella tasaisen harvalukuinen. Savukoski–Sallan alueella tapasivat Hildén ja Koskimies lajin neljästi vuonna 1950 ja vuonna 1957 Linkola viidesti, sekä Räsänen kahdesti.
NYKYESIINTYMINEN. Atlaskartoituksessa 1970-luvulla isolepinkäinen havaittiin 44 ruudussa, 1980-luvulla 47 ruudussa. Laji vaikuttaa runsaimmalta alueen keskiosissa, asutusprosentit etelästä pohjoiseen olivat 1970-luvulla 17, 29 ja 22, 1980-luvulla 14, 39 ja 15. Vuosien 1985–1987 linjalaskennoissa keskimääräiseksi tiheydeksi saatiin 5 paria/at-lasruutu, vuosien 1989–1993 pienemmällä aineistolla vastaavasti 4 paria/atlasruutu. Näiden tiheyksien perusteella Itä-Lapissa pesinee 700–900 paria isolepinkäisiä (noin 10–15 % maamme arvioidusta kannasta). Saaren (1973) kesä–heinäkuun vaihteen laskennoissa vuonna 1971 lajia ei tavattu, eikä liioin Oulangan alueen laskennoissa vuosina 1987–1994. Myös Urho Kekkosen kansallispuistossa laji puuttui linjoilta (Rajasärkkä 1995). Vuotoksen alueen tiheydeksi saatiin vuonna 1994 8 paria/atlasruutu ja koko alueella 20 paria (Pessa ym. 1995). Vuosien 1985–1987 linjoilla isolepinkäisiä tavattiin pääsaralla ainoastaan kaistalehakkuun aukoissa (0,3 paria/km²) ja koivu-katajakankailla (0,4 paria/km²), siis varsin avoimessa elinympäristössä.
Maastoretkillä isolepinkäisen tapaa harvoin. Kattavin aineisto on Värriötunturin maastosta, josta on kolme pesälöytöä (1976, 1981 ja 1994) ja poikuehavainto (1971). Havaintoja on lisäksi merkitty muistiin vuosina 1968, 1970, 1973–1974, 1977, 1979–1980, 1982, 1984–1985 ja 1990–1993, enimmillään viisi reviiriä (1974). Vuoden 1971 retkillä Värriötunturin ja Saariselän välillä isolepinkäisiä tavattiin seitsemässä paikassa (poikue Nummerusvaaralla, varoitteleva pari Nuorttijoella rajavyöhykkeellä). Muualta Itä-Lapista on varmistettuja pesintöjä Sallan Morottajasta: pesälöytö 7.6.1970 6 munaa (T. Hietajärvi) ja poikuehavainto Savukosken Pietsivaarasta 1987 (A. Koukila). Lintuatlaksessa on varmistettuja pesintöjä sieltä täältä läpi alueen, mutta muun muassa levinneisyysaukko Kemijoen varressa Kemijärven ja Pelkosenniemen välillä. Pelkosenniemen Pyhätunturilla lajia ei esiintynyt säännöllisesti vuosittain vuosina 1950–1977 (V. Salkio).
HAVAINNOT VÄRRIÖN LUONNONPUISTOSSA JA LÄHIALUEILLA. Isolepinkäinen on Värriön luonnonpuistossa harvalukuinen. Siitä on havaintoja lähes vuosittain; havaintosarjassa on silti aukkoja. Esimerkiksi vuosilta 2003-2005 ei ole yhtään havaintoa.
VIITTEET:
del Hoyo, J., Elliot, A. & Christie, D .A. (eds) 2008: Handbook of the Birds of the World. Vol. 13.
*****
Teksti Lennart Saari ja Veli Pohjonen 26.4.2009, päivitys 3.8.2009
Veli Pohjonen 