Pane turve tunkemahan, maa väkevä vääntämähän!

Kesäkuussa Suomalainen Tiedeakatemia julkaisi jyrkän turvevastaisen kannanoton. Turve aiheuttaa kohtuuttoman paljon hiilidioksidin päästöjä siitä saatavaan energiamäärään verrattuna.

Samalla tiedeakatemia paalutti energiatalouteemme peruspilarin. Turve ei ole uusiutuvaa energiaa; turve ja kivihiili ovat ympäristön kannalta samanarvoisia, kertakäyttöisiä polttoaineita.

Turpeen verotusta ollaan nostamassa ulkomaisen kivihiilen tasolle. Kotimaisuus, työllisyys ja vieraan velkataakan vähentäminen eivät paina taloudessamme samalla tavoin kuin parikymmentä vuotta sitten.

Tiedeakatemian kannanotossa on yhtä tärkeää sen kääntöpuoli. Turvetta ei täysin kielletty. Voimme hyväksyä sen edelleen kotimaiseksi energiaksi, kun hoidamme ympäristöasiat 2000-luvun periaattein. Suojelusoihin emme kajoa. Hyväksymme turpeen vain jo ojitetuilta soilta. Ja maksamme polttoturpeesta mukisematta saman ilmastosakon kuin kivihiilestäkin.

Vielä 1900-luvun lopussa käsityksemme oli, että suotalous – turveteollisuus mukaan lukien – on hiilitaseeltaan tasapainossa. Ajattelimme puiden kasvavan metsäojitetuilla soilla niin ripeästi, että se lisää suomaahan humusta nopeammin kuin turveteollisuus ehtii sitä polttaa.

2000-luvun tieto on tylyn päinvastaisen. Ojitetut suomme ovat hiilidioksidin päästäjiä, eivät sitojia. Tuoreen laskelman mukaan turpeen lisääntyminen puolivuosisadalla 1950 – 2000 oli plus miinus nolla. Nyt luonnontilaiset suot sitovat hiiltä vain 0,4 miljoonaa tonnia, kun taas ojitetut suot päästävät 2,5 ja turveteollisuus voimaloineen toiset 2,5 miljoonaa tonnia vuodessa.

Olemme jo huomaamattamme toteuttaneet Kalevalan säkeestä puolet, panneet turpeen tunkemahan – hiilidioksidia taivaalle.

Juuri hiilidioksidin vuoksi käy jatkuva kiistely siitä, voiko turvetuotantoa pidemmän päälle jatkaa. Turvetta vastustava jyrkkä siipi vaatii, että turveteollisuus pitää lopettaa, koska se tuottaa hiilidioksidia. Samalla perusteella kaikkien ojitettujen suopeltojen ja -metsien käyttö pitäisi pysäyttää tukkimalla niiden ojat. Se taas palauttaisi meidät 1800-luvulle, suot alkuun ennen kuokkaa ja Jussia.

Turveteollisuuden siipi ehdottaa, että ojitettujen soiden energia otetaan talteen polttoturpeena. Ojikothan ovat kuluneet jo 1950-luvulta lähtien, kuluvat tänään, ja tulevat kulumaan lämpiävässä ilmastossa entistä kiivaammin. Suo-Suomi on hiilidioksidin päästäjä joka tapauksessa.

On kolmaskin tie. Siepataan polttoturpeen hiilidioksidi ja varastoidaan se maankamaraan. EU etsii jo paikkaa 10–12 tällaiselle koelaitokselle. Suomesta ehdolla on kivihiilellä käyvä Meri-Pori. Sen rinnalle voisimme ehdottaa isoa turvevoimalaa, esimerkiksi Oulun Toppilaa.

Uudesta tekniikasta on kolme hyötyjää. Talous, koska turveteollisuus voi jatkua. Voimala, koska sen ei tarvitse ostaa polttoturpeelle hiilidioksidin päästöoikeuksia. Ympäristö, kun ojikoiden ja turveteollisuuden hiilidioksidi saadaan kuriin samassa paketissa.

Turveurakoitsijan ojittama ja muokkaama suonpohja on lopulta peltomaata. Siinä voi kasvaa tulevaisuuden uusiutuva energia: vaikkapa ruokohelpi sähkön ja kaukolämmön, energiapaju biodieselin tai ohra bioetanolin raaka-aineeksi. Silti Suomen suonpohjat muuntunevat leipäviljan maiksi, aina niin pitkälle pohjoiseen kuin vehnä lämmenneessä ilmastossa tuleentuu.

Viestin siihen antoi YK:n syksyn 2009 ruokakokous. Meidän on varattava 50 vuoden aikajaksolla turvesuonpohjia roimasti ruoan tuotantoon, sillä ihmiskunnan väkiluku kasvaa vääjäämättä ainakin puolet tätä vuosisataa.

Vuoteen 2050 mennessä meitä on maapallolla yhdeksän miljardia. Me tarvitsemme ruokaa 70 prosenttia enemmän kuin nyt.

Lisää viljelymaata tullaan raivaamaan kaikkialla maailmassa. Ihmiskunnan tärkeintä ruokaa on vilja, ja se tarvitsee vuoteen 2050 peltoa pyöreästi puolet enemmän kuin nyt.

Suomessa lisäviljan ala tarkoittaa 500,000 hehtaaria. Puolet siitä saamme nykyisistä kesannoista. Mistäpä muualta toinen puolisko tulee kuin tasaisilta suolakeuksilta, 2000-luvulla turvesuon pohjilta. Ennemmin tai myöhemmin meidän on pantava maa väkevä vääntämähän – ruokaa nälkää näkevälle ihmiskunnalle.

*****

Alakerta. Kaleva 23.7.2010

Mainokset