Riskilä ja sen esiintyminen Suomen Lapissa

RISKILÄ. Riskilä (Cepphus grylle, engl. Black guillemot, ruots. tobisgrissla) säilyi Lapin linnustossa Perämeren kansallispuiston ansiosta. Riskilä on hieman telkkää pienempi, kyyhkysen muotoinen ulkomeren lintu. Perämeren kansallispuistossa pesivänä lajina se kuuluu Lapin peruslinnustoon.

LEVINNEISYYS JA RUNSAUS. Riskilä esiintyy sirkumpolaarisesti kaikilla pohjoisilla merialueilla, usein kuitenkin siellä missä vesi on verraten matalaa. Valtamerillä riskilä on pohjoisimpia pesimäseutujaan lukuun ottamatta paikkalintu, josta se siirtyy lähimmille avovesialueille meren jäätymisen myötä. Talvella laji on merellisimmillään, mutta pysyttelee pesimäpaikkojensa lähettyvillä, ellei meri jäädy. Itämerellä suurin osa kannasta on muuttolintuja.

Itämerellä riskilä esiintyy ulkosaaristossa sekä Suomenlahdella ja koko Pohjanlahdella, Perämeren pohjukkaa myöten.

Riskilän kanta koko maapallolla arvioitiin vuonna 1985 varovaisesti 560,000 yksilöksi (vaihteluväli 400,000 – 700,000). Kanta on vahva, eikä siinä tiedetä olevan merkittävää laskevaa suuntausta. Riskilän suojeluluokitus on siksi elinvoimainen.

Riskilän pesimäkanta Euroopassa kanta on vähintään 215,000 paria (vaihteluväli 130,000 – 300,000). Niistä noin 75,000 paria on Grönlannissa, Huippuvuorilla 35,000 ja Norjassa 20,000 paria. Euroopan kanta väheni hieman 1970-1990, ja edelleen 1990-luvulla ainakin Norjassa ja Ruotsissa. Viime vuosina kanta on vaihdellut tai paikoin vahvistunut. Euroopan keskimääräistä pesimäkantaa 2000-luvun alussa pidetään vakaana, mutta se ei ole kuitenkaan elpynyt entiselle, 1900-luvun puolivälin tasolle. Euroopan talvikanta on yli 340,000 yksilöä, joista vähintään 250,000 Grönlannin vesillä.

Suomessa riskilöitä pesii Itämeren piirissä ja sen lahdilla 1990-luvulla 12,000 – 15,000 paria (MPL). Vuosituhannen vaihteessa pesimäkannaksi arvioitiin jo keskimäärin 18,000 (17,000 – 19,000) paria. Tämän mukaan pesimäkanta olisi noussut 10 vuodessa noin 30 prosenttia.Riskilän talvikannaksi on maassamme arvioitu 300 – 2000 yksilöä (ulkomerellä).

Birdlife- ja muista lähteistä johdetut kanta-arviot riskilälle ovat:

Maapallon kanta	550,000 yksilöä
Euroopan pesimäkanta	215,000 paria
Euroopan talvikanta	340,000 yksilöä
Suomen pesimäkanta	18,000 paria
Suomen talvikanta	1,200 yksilöä
Lapin pesimäkanta	10 paria
Lapin talvikanta	0 yksilöä
Värriön pesimäkanta	0 paria
Värriön talvikanta	0 yksilöä

Riskiläkannan viimeaikainen kehitys vaikuttaa yllättävän nopealta ottaen huomioon minkkien yleistymisen ulkosaaristossa ja monin paikoin runsastuneen, riskilääkin häiritsevän lohen verkkokalastuksen. Kantojen mediaanimuutos 25 tarkimmin seuratulla saaristoalueella osoittaa 25 prosenttia lisäystä sitten viime vuosikymmenen vaihteen (Hario 1999). Tuolloin kannat olivat varsin epävakaassa vaiheessa (vrt. Hildén & Hario 1993). Monin paikoin ulkosaaristossa kanta on nyt vahvempi kuin koskaan ornitologisen tietämyksen aikana. Epäilemättä tähän on vaikuttanut merellisten suojelualueiden perustaminen, sillä noin kolmasosa suomalaisista riskilöistä pesii niillä.

ELINYMPÄRISTÖ JA RAVINTO. Riskilä on pääosaksi pohjoisten valtamerten lintu, joka pesii paikoin myös murtovesissä, kuten Itämerellä ja sen lahdissa.

Suomen merillä riskilä on ulkosaariston sekä keskisaariston laajojen selkävesien lintu, mutta se ei ole yhtä merellinen kuin ruokki. Vähäisemmän sosiaalisuutensa takia riskilä on myös paljon tasaisemmin levinnyt kuin ruokki.

Riskilä pesii kallioisilla saarilla ja rannoilla. Se munii kaksi munaansa kalliohalkeamiin, kivipaaden alle tai louhikon onkaloon. Monista sukulaislajeistaan poiketen se ei tarvitse jyrkänteitä pesimiseen.

Riskilä on kalansyöjä. Sen ravintoa täydentävät merelliset selkärangattomat, joita se sukeltaa meren pohjalta tai matalista vesistä.

ESIINTYMINEN LAPISSA. Riskilä on kuulunut vanhastaan Lapin merilinnustoon, etenkin Perämeren pohjukkaan. Aikoinaan, vielä 1800-luvun lopulla riskilän kanta oli koko Perämerellä vahva. Esimerkiksi Hailuodon kareilla pesi satoja pareja. Haukiputaan, Simon ja Kemin saaristoissa tavattiin monen kymmenen parin yhdyskuntia. Iin Krunneilla laskettiin 1909 noin 100 paria.

Kanta kuitenkin taantui melko tasaista tahtia noin 100 vuoden ajan. Haukiputaan Kellossa tavattiin viisi paria vielä 1947 – 1948, mutta 1989 ei enää ainoatakaan. Krunnien kanta kituutteli kymmenen parin vaiheilla 1949 – 1963. Vuonna 1985 alueella pesi enää vain yksi pari, ja viime vuosina sekin on hävinnyt. Simon Härkösessä laskettiin 22 paria vuonna 1957, mutta 1979 enää 2 paria. Kemin ulkosaaristossa kanta 20 paria vuonna 1960, 12 paria 1974 ja enää 3 paria 1983.

Alunperin taantuman pääsyynä on pidetty munien keruuta, poikasten pyydystämistä ravinnoksi ja suhteettoman ankaraa metsästystä. Toinen pitkäaikainen syy on riskilän hukkuminen verkkoihin ja rysiin. Ankarat talvet 1940-luvun alussa yhdistettynä sotavuosien öljyvahinkoihin vähensivät riskilöitä. Öljyonnettomuuksia on ollut myöhemminkin. Alkuperäiseen lajistoomme kuuluvan minkin leviäminen saaristoon 1900-luvulla on ollut myös riskilän kannoille tuhoisaa.

Tapahtuneen perusteella on suoranainen ihme, että Perämeren pohjukassa pesii edelleen vakinainen riskiläkanta, joskin vähälukuisena. Pesimisalueita tunnetaan kaksi: Sarven saaristo, joka on Perämeren kansallispuistossa sekä Leipäreen saari Simon ulkosaaristossa.

Kun Perämeren kansallispuiston alueella pesi riskilöitä vain 2 paria vuonna 1986, niitä oli jo 8 paria 1991 ja edelleen 8 paria vuonna 1999. Simon ulkosaarisaaristossa laskettiin vastaavasti 2 paria vuonna 1992 ja 3 paria vuonna 1998. Vaikka riskilän pesimäkanta kanta Perämerellä on yhä heikko, vain noin 10 pesivää paria, voinee silti päätellä että Perämeren linnuston suojelu on alkanut vaikuttaa.

Suomen puoleisen Perämeren riskiläkantoihin on varmasti vaikuttanut suotuisasti myös suojelukehitys Perämeren pohjukan Ruotsin puolella. Haaparannan Sandskärin lintuasema perustettiin jo 1981. Sen alue ja ympäristö rauhoitettiin 1995 kansallispuistoksi (Haparanda Skärgård National Park). Riskilä pesii alueella vakinaisesti, joskin sielläkin vähälukuisena.

Sisämaassa riskilä lienee ruokkilinnuista harvinaisin. Koko Suomen sisämaasta mainitsee PLV vain kolme havaintoa (Lohja, Tammela ja Pälkäne). Lapin sisämaasta tunnetaan muutama havainto. Vanhin on Fellmanin Inarin Lapista ilmoittama tieto 1800-luvun alusta (jota PLV ei maininnut).

Yksilöidyt Lapin sisämaan riskilähavainnot ovat: joulukuun alku 1980 kuollut yksilö Rovaniemen Vikajärvellä; 3.2. 1980 Sodankylässä (Raja); 22.3.1982 kohmeinen yksilö Rovaniemen kaupungissa, 22.10.1988 Inarin Ukonselällä sukeltamassa ja 6.7.2008 Enontekiön Kilpisjärvellä vesilentosatamassa. Riskilä tuntuu karttavan Lapin sisämaata. Todennäköisesti havaitut linnut ovat pohjoismyrskyjen Lappiin heittämiä.

Riskilän kannan taantuminen saatiin Lapin alueella pysähtymään ehkä viimeisellä hetkellään. Laji oli vaarassa hävitä kokonaan Lapin linnustosta, ihmisen toiminnan tuloksena. Perämeren kansallispuiston perustaminen 1991 ja sitä edeltänyt luonnonsuojelun herääminen Kemi-Tornion alueella tulivat riskilän avuksi. Jos riskilän kannan uusi nousu osoittautuu pysyväksi – edes hitaana – ja jos riskilä leviää pesivänä takaisin Simon saaristoon, jo se yksistään osoittaa linnuston suojelun voiman ja Perämeren kansallispuiston tarpeellisuuden Lapin alueella.

Viitteet:

Hildén, O. & Hario, M. 1993: Muuttuva saaristolinnusto. – Omakustanne. Forssa. 317 s.

Holm 1970. Holm, B. 1970: Fåglar i Norrbotten. Norrbottens Natur 26: 1-175.

del Hoyo, J., Elliott, A. & Sargatal, J. (toim.) 1996: Handbook of the Birds of the World. Lynx Edicions, Barcelona.

Hario, M. 1999. Haahkan, ruokkilintujen, kalatiiran ja lapintiiran runsaus Suomen rannikolla 1999. Linnut-vuosikirja 1999, s. 40-50.

MPL – Väisänen, R. A., Lammi, E. & Koskimies, P. 1998: Muuttuva pesimälinnusto. Otava, 567 s.

PLV – Haartman, L. von., Hildén, O., Linkola, P., Suomalainen, P. & Tenovuo, R. (toim.) 1963 – 1972. Pohjolan linnut värikuvin. Otava.

*****

Teksti: Veli Pohjonen ja Lennart Saari 2.1.2007, päivitys 13.5.2012