Saksalainen viikkolehti Spiegel arvosteli marraskuussa 1993 voimallisesti suomalaista metsänhoitoa ja metsätaloutta. Lehti syyttää suomalaisia ahneudesta ja metsien raiskauksesta. Lehden ympäristöryhmä vieraili taannoin Kainuun laajoilla avohakkuun aloilla.
Kainuun aukot pääsevät palstoille myös, kun Suomen päivälehdet ruotivat metsätalouden ympäristöongelmia. Kun ympäristöuutiset kuvaa Suomen metsän käsittelyn rajuimpia näkymiä, nekin valitaan Kainuun avohakkuista.
Miksi saksalaiset tai suomalaiset ympäristöjärjestöt eivät kuvaa metsätalouden ongelmia esimerkiksi Kiikalassa, Kortesjärvellä, Kannuksessa tai vaikkapa Temmeksessä. Metsää ja puuta on toki läntisessäkin Suomessa. Kiikalassa, Kortesjärvellä, Kannuksessa ja Temmeksessä metsäluonnolla on perusturva, jossa Kainuun aukkojen kokoiset avohakkuut eivät voi toteutua. Perusturvan metsäluonnolle antaa perhepohjainen metsätalous.
Yksityismetsätalouden – perhemetsätalouden – esi-isänä voinee pitää brittiläistä, jo 1600-luvulla elänyttä ajattelijaa John Lockea (1632-1704). Hän oivalsi ensimmäisenä, kuinka keskeistä maanomistus on kansantaloudessa. Locke piti kansantaloudelle tuottavimpana ja yhteiskunnalle onnellisimpana järjestelmää, jossa viljelijät omistavat maan, kuitenkin niin, että yksi viljelijäperhe omistaa maata vain sen verran, kuin se voi omin voimin viljellä ja hoitaa.
Locken 300 vuotta vanha oivallus käy yksiin suomalaisen perhemetsätalouden ihanteen kanssa, ihanteen joka on noussut metsäosaamisemme vientivaltiksi, PlusMetsätalouden ytimeksi. PlusMetsä on arvokkain kansallisomaisuutemme ja merkittävin luonnonvaramme.
Kaksi kolmasosaa kaikista talousmetsistämme on perhemetsää. Se kuuluu yli miljoonan suomalaisen perheelle. Lähes joka neljännellä suomalaisella on aito kosketus metsään, aito mahdollisuus hoitaa ja tuottaa uusiutuvaa luonnonvaraamme. Joka neljättä suomalaista loukkaa ilkeämielinen ulkomainen kirjoittelu, jonka mukaan ahneuksissamme hävitämme metsäämme Brasilian tavoin. Plusmetsillä, tasapainoisella perhemetsätaloudella meidän tulee antaa ilkeämieliselle metsäkirjoittelulle vastaisku.
Suomalaisella perhetilalla on metsää muutamia kymmeniä hehtaareja. Omalla rekisterinumerollaan kulkevan metsätilan keskimääräinen pinta-ala on vain 26 ha, mutta monesti perhetilalla on useita numeroituja palstoja. Oman perheen työllä hoidettava metsätila voi olla parisataa hehtaaria. Jos tilalla on nykyaikaiset metsäkoneet, perhetilan yläraja on ehkä 300-500 hehtaaria.
Talonpoikainen, ylisukupolvinen metsänhoito vastustaa perhetilan laajoja avohakkuita. Suurimmallakaan perhetilalla mieluisa avohakkuun koko ei ylitä 10 hehtaaria. Yleisin avohakkuu on vain pari hehtaaria. Siihen päädytään esimerkiksi 150 hehtaarin metsätilalla, jolla metsän kiertoaika 75 vuotta ja jolla vuosittain uudistetaan yksi prosentti.
Locken perheomistuksen aatetta vastassa on toinen aatesuunta, jonka mukaan yhteiskunnan tulee omistaa maa, kuten muutkin tuotantovälineet. Jos vertaa yhteiskuntia lännestä itään, John Locken aatteella on vakuuttavat talouden näytöt. Nykylamankin vallitessa länsimaissa on yhteiskuntia, joiden maanomistus on perhepohjaista ja joilla menee verraten hyvin. Lukuisa on taas murheellisten esimerkkien joukko Itä-Euroopan maista, joihin ajettiin maan yhteisomistuksen oppia lähes koko tämä vuosisata.
Mutta eipä liene John Locke aavistanut, että hänen päättelyänsä tukevat vuosisatoja myöhemmin paitsi ihmisen rahatalouden, myös metsäluonnon ympäristötalouden (ekologian) näytöt. Metsäluonnollekin on onnellisinta, kun talousmetsiä hoidetaan perhepohjalla. Ja kääntäen: sellainen järjestelmä, missä metsä on yhteisomistuksen tuotantoväline, johtaa pahimmillaan ympäristötuhoihin tai ainakin jatkuviin, Kainuun tapaisiin selkkauksiin.
Pitkällä, ylisukupolvisella, aikajänteellä itäisen Suomen havumetsien hoitoon – ja tulevien Spiegel-kirjoitusten välttämiseksi – voisi ajatella seepraperiaatetta. Seepran vaaleat raidat ovat talousmetsää, Plusmetsää, tyypillisimmillään maatilojen kestometsää. Se kasvaa, sitä hoidetaan ja sitä korjataan mosaiikkimaisesti, suuria aukkoja välttäen, ympäristöä vaalien, mutta tavoitteena jatkuva, hyvälaatuinen ja runsas puun tuotanto.
Seepran tummat raidat ovat luonnonsuojelualuetta, kansallispuistoa ja erämaa-aluetta. Se on alkuperäisen luonnon monimuotoisuuden vyöhykettä, minkä säilyttäminen on jokaisen kansakunnan velvollisuus.
Seepran tummien raitojen prosenttiosuutta kutsutaan ekologiseksi marginaaliksi. Siksi on ehdotettu 8 prosenttia koko maan pinta-alasta, kuitenkin siten, että kaikki metsä- ja suotyypit ovat mukana.
Koko Suomessa ekologiseen marginaaliin on nyt varattu maa-alueestamme 8,2 prosenttia, yhteensä 2,8 miljoonaa hehtaaria. Pääosa siitä on Lapissa. Seepran tummien raitojen vaatimus täyttyy määrältään, mutta ei ehkä alueelliselta monipuolisuudeltaan.
Lyhyellä aikajänteellä itärajan metsäselkkaus hiljenee, jos valtionmetsien aarnihakkuut pysähtyvät toistaiseksi. Sen vastapainoksi metsätalouden toimeliaisuutta tulisi elvyttää Plusmetsissä, esimerkiksi perhemetsätalouden ensiharvennuksissa, energiapuuhakkuissa, kunnostusojituksissa ja muussa, vanhojen metsien konehakkuita monin verroin enemmän työllistävässä metsänhoidossa.
*****
Kommentti 26.10.2020.
1990-luvulla metsäpolitiikkaamme kuului termi PlusMetsä. Suomen metsäyhdistyksellä oli PlusMetsä-kampanja 1992-1995. Sen jälkeen termi on hiipunut.
Kansainvälistä biodiversiteettisopimusta ei 1990-luvulla vielä ollut. Tekstissä on esimerkkinä osittain ”hihasta vedetty” 8 prosenttia. Sittemmin vuoden 2010 Aichi-sopimuksen mukaan suojelun prosentiksi tuli 17 prosenttia (koko maa-alasta). Parhaillaan (vuonna 2020) on EU:n ja YK:n piirissä valmisteilla uusi biodivesiteettispimus, mihin suojelun tavoiteprosentiksi on mm. ehdotettu 30 %.
Veli Pohjonen 